Saul, minä tunnen sinun, ja minä olen sielussani sinua nähden kasvanut. Ja vaikka minä joka hetki luulen sinun olosi pohjaan näkeväni, niin jokaisena uutena päivänä näen minä sinun elämäsi syvempänä vielä edessäni.

Saul, minun suuri sankarini, minä istuin sinun vieressäsi öiden hiljaiset hetket, ja päivien humussa minä ratsastin sinun sivullasi. Mutta kun minä sinua nyt muistan, niin en minä sinua niin muista, kun sinä voittojen ja tekojen valaistuja teitä kuljit, vaan ne hetket minä muistossani elän, kun minä pitkien öiden hiljaiset ja synkeät hetket sinun rinnallasi istuin ja aamun viimein hiljaa näin otsallesi valkeentuvan. Sillä minä näen, että yöt sinä elit, mutta päivinä et sinä itseäsi ollut, etkä sinä itseäsi muistanut, sillä elämän humu ottaa ihmisen itseltänsä.

Tämä sinun kuvasi päivisin oli, jolloin sinä olit kansan sankari. Sillä minä näin sinun sotajoukkojesi kohinassa, kun sinä ilmestyit, niinkuin kirkastus ja ratsuasi hypähyttelit, ja kun sinun vihasi ääni sai ystäväinkin sydämet vavahtamaan. Ja minä näin sinun valtaistuimellasi istuvana, kun sinun otsasi sinun kruunusi alta hohti, ja kun kansat tummissa riveissä sinun edessäsi seisoivat ja etäisimmätkin kukkulat peittivät, ja kunnioituksen vavistus povissaan sinun lakisi armollisia ja ankaroita sanoja kuuntelivat. Semmoisena sinä kansalle ilmestyit, ja kun sinua katsoi, niin luuli itsensä mitättömyyteen hupenevan.

Mutta kun yö vaipui maalle ja ilma vaikeni, ja kun sinä jäit yksin huoneesesi istumaan, niin suurempana ilmestyit sinä minun silmieni eteen, kun minä kanteleni kanssa sinun jalkojesi juurella istuin. Sillä sinä, se sankari, joka päivällä olit katsonut ihmisten ylitse niinkuin tomun ylitse, sinä istuit ja vapisit yöllä. Pimeässä minä näin sinun, kuinka sinun pääsi vaipui sinun kätesi varaan, niinkuin sinä olisit mahdittomaksi tullut, ja minä tunsin sinun katsantosi tumman ja tunkevan yön ilmassa ylläni. Mitä varten tahdoit sinä minun edessäsi istumaan? Kun sinä siinä rauenneena istuit, oliko sinun mielellesi kevennykseksi, kun sinä tiesit minun sinun edessäsi istuvan, niin ett'en minä voinut silmiäni pois sinusta kääntää, vaan rävähtämättä sinua katsoin, niin että kun minä sinun nääntymyksesi näin, niin se otti minun niinkuin minä sinun mukanasi olisin nääntynyt, vaikk'en minä tietänyt, minkä tähden minua painoi? Ne hetket olivat synkeitä, niin että minussa seisahtuu, kun niiden tunto nyt vieläkin minun mieleeni tulee. Kun yö hitaasti kului ja sinun raskas hengityksesi pimeän takana nousi ja laski, niin nostin minä käteni ja silmäni monta kertaa ylös ja koetin pimeän lävitse sinua katsoa. Mutta sitte laskeutui sakea ahdistus minun päälleni ja minä annoin ajan mennä ilman että minä liikahdinkaan ja tuijottelin epäselvässä tuskassa sinua kohden.

Ja yötä kului, ja yön hetket hiipivät hitaisina ohi, niin että hiljaisuudessa kuuli ajan raskaasti huokailevan. Mutta sinä istuit hiljaa ja sinun pääsi pysyi sinun kätesi nojassa. Ja hetkiä ja tuntia kesti, kunnes viimein aamun lyijyinen valo valusi huoneeseen akkunoista ylhäällä, ja sinä nousit hämärän takaa silmään, kosteat hiuksesi epäjärjestyksessä kalpealla ja runnellulla otsallasi, ja silmäsi otsasi alla selkeentymättöminä. Silloin sinä nousit istuimeltasi ja läksit, pääsi alaspäin vaipuneena, ovea kohden kävelemään, ja kun sinä astuit, niin minä näin, että sinun polvesi horjuivat, ja että sinun kätesi vapisivat, kun sinä otit oven kahvaan.

Mitä sinä niinä öinä itsessäsi elit? Minä muistan, että minä silloin jo sinun edessäsi istuessani sitä mieleni ahdistuksessa itseltäni kysyin. Mutta minä en silloin tietänyt vastausta siihen, enkä minä tietänyt muuta kuin sanattomassa kärsimyksessä sinun kanssasi olla ja yöt istua. Kun minä sinua ajattelin, niin minä tunsin sydämessäni sinun, ja minä tunsin niinkuin sinä olisit väkevä, väkevä … minun rintani levittyi, kun minä sinua ajattelin, — ja kun minä siis näin, kuinka sinä minun silmieni edessä nyykistyit sinun kuormasi alla, niin luulin minä mielessäni joskus, niinkuin täytyisi minun huutaa hädästä sinun puolestasi.

Välistä, kun oli sitte tämmöinen yö, ja kun sinä taas olit yhtä päätä istunut ja minä sinun edessäsi, niin saatoit sinä kauan liikahtamatta istuttuasi, yht'äkkiä hykähtää ylös ja käskeä minun ottamaan kanteleni ja soittamaan. Sillä minulla oli kanteleni aina kanssani, sillä niin sinä joka ehtoo erityisesti käskit. Joskus minä soitinkin. Ensin en minä tahtonut osata. Sillä minun mieleni oli harmaa ja jäykkä niinkuin sekavassa unennäössä. Mutta kun minä sitte olin pitänyt kannelta polvellani ja jonkun kerran koetellut sen kieliä ja kun siitä nousi ääniä, niin herkkenin minä kuuntelemaan sitä. Ensin se oli raskasta kuin unettoman huokailu, ja se värisi, ja sen alla oli kuin kätkettyä itkua. Mutta se itku soi minussa, sillä se oli minun sydämeni itku, ja se heltyi. Viimein minä unhotin kaiken, ja kuulin sitä soittoa vaan, ja minun oli suloista sitä kuulla, sillä siitä vuosi minun päälleni lämmin kyynelten tulva. Ja sitte katosi kaikki minun silmistäni, enkä minä yötä nähnyt enkä muistanut, missä minä olin, muuta kuin soittelin. Minun ympärilleni heräsi pehmeä ja viheriä ruohosto, sillä minä makasin ja huilua puhaltelin, ja iloiset ja valkoiset karitsat hyppelivät minun ympärilläni ja katselivat iloisilla silmillänsä minua korkeiden ruohojen välistä. Ilo virkosi minussa, ruohikko oli niinkuin pehmeä tyyny pään alla, ja minä näin päälläni viheriäisen puun oksan heiluvan, ja sen lehtien välistä pilkotteli korkealla sininen ja syvä taivas. Kauan makasin minä siinä kasvot ylöspäin ja puhaltelin huiluani ja kukkaset keinuivat ympärillä minun silmieni tasalla ja hipasivat minua poskeen, ja otsani ylitse näin minä pääni takapuolella metsän latvat, jotka hiljaa huojuilivat, ja jalkojen ylitse edessä näkyi lakea ja pehmeä niitty, jolla heinikko keinuili, ja taampana valkenivat avarat ja kaukaiset maat. Vasta myöhään minä heräsin, ja kun minä nostin silmäni, niin näin minä sinun, Saul, istuvan suorana istuimellasi, ja minua kohden katsovan, vaikk'et sinä minua näyttänyt näkeväsikään. Sinun poskiesi väri oli noussut, ja sinun silmiesi pohjalla loisti syvä hohto, ja sinun hengityksesi kävi tasaisena ja syvänä. Silloin vasta minä huomasin, että minä yhä vielä soittelin, ja annoin kanteleni vaipua polvilleni.

Mutta en minä joka kerta osannut soittaa, sillä minun oli niin raskas olla. Yhtenä yönä minä muistan. Sinä olit taaskin istunut pääsi kätesi varaan vaipuneena, etkä ollut muuta liikahtanut, kuin pari kertaa ottanut toisella kädelläsi istuimesi käsipuuhun ja sitä puristanut. Ulkona tuuli, ja silloin tällöin kuuli, kuinka se tunkeusi saliinkin ja raskaasti ja onteasti voihkasi ylhäällä pimeissä holveissa. Silloin keskeltä yötä minä kuulin sinun äänesi. Soita, David! Minä olin istunut haaveiden alla näännyksissä, niin että minun mieleni seisoi mustana minussa, ja kun sinun äänesi näin äkisti minuun löi, niin hykähdin minä kokoon. Kun sinun sanasi sitten minun korvissani selkeni, niin kuului sinun äänesi minulle niinkuin paraus, tai niinkuin karitsan ääni pimeässä yössä, kun susi sen on tavottanut. Ja minä olisin huutanut. Mutta kun minä nostin kanteleni, ja minun piti soittaman, niin ei siitä mitään tullut, sillä minä olin niinkuin lamassa ja minun mieleni makasi epäselvässä ahdistuksessa. Ja kun en minä voinut kädelläni liikettä tehdä, että minä olisin soittamaan voinut ruveta, niin kuulin minä taas sinun äänesi, Saul: soita David! Ja nyt se kuului, niinkuin rukous, ja minä olin tuntevinani, kuinka sinun äänesi oli kyynelissä, ja kuinka sinun kätesi olivat ristissä. Oh, Saul, minä olisin voinut likistää sinun vaatteesi lievettä minun rintaani vastaan, ja minä olisin voinut ottaa sinun miekkasi ja painaa sen kylmän kärjen rintaani vastaan ja rukoilla, että sinä painaisit sen minun sydämeeni, mutta soittamaan en minä olisi voinut kättäni nostaa. Silloin sinä huusit kolmannen kerran: soita, David! ja nyt se kuului kuin kirkaus ja sen takana välähti hengen hätä. Minun mieleni valtasi kivettynyt kammostus, ja minä nostin kanneltani ja tempasin kädelläni sen kieliä, mutta siitä kiljahti ääni, joka vihlasi. Ja kun minä toisen kerran vedin, niin katkesivat kantelen kielet minun käsieni alla ja ympäri pimeitä seiniä särenteli ääni kuin reväisy ja sitte paha nauru. Sen jälkeen vaijentui kaikki. Silloin minä näin pimeässä, kuinka sinä, Saul, viskasit itsesi taapäin istuimellasi, ja kuinka sinun molemmat kätesi rutistuivat rintaasi vastaan, ja kuinka sinun kasvosi pusertuivat koviksi. Sitte sinun äänesi kuului taas: soita, poika! Etkö sinä soita! Samassa minä näin, kuinka sinun kasvojesi piirteet, jotka silmänräpäyksen olivat niinkuin rautaan taotut, kalpenivat, ja kuinka sinä hahmaisit taaksesi keihääsi perään, joka oli nojollaan sinun istuimesi selkää vastaan. Veri kivettyi minun suonissani, sillä minä näin, kuinka sinä otit sen käteesi ja kohotit sen, ja kuinka sen kärki värisi ilmassa minua kohden. Minun huuliltani pääsi parahdus, minä lensin pystyyn, heitin kanteleni ja karkasin pois. Kammotus mielessä juoksin minä henkeni edestä pimeiden huoneiden lävitse, ja kuulin, kuinka askelten kumina kajasi tyhjissä ja pimeissä saleissa. Kun minä pääsin huoneeseni, vaivuin minä istumaan ja vapisin tuolillani. Vasta myöhään minä nousin vuoteelleni, ja kun minä sain peitteen vedetyksi päälleni, niin kätkin minä pääni sen alle, ja makasin avoimin silmin siellä, ja tunsin, kuinka minun sydämeni löi. Mutta sitte minä yht'äkkiä herkesin itkemään, sillä minun mieleni tuli niin haikeaksi. Ja kun minä jonkun aikaa olin itkenyt, niin että tyyny minun poskeni alla oli kastunut ja kylmä, heräsi minussa tunto, niinkuin minä silloin olisin voinut soittaa. Jos minun kanteleni olisi ollut eheä, niin minä olisin noussut, ja pukenut vaatteet päälleni ja tullut ja soittanut sinun edessäsi, o, Saul, minun kuninkaani.

* * * * *

Voi Saul, minun sankarini ja minun kuninkaani, sinun elämäsi on selkeentynyt minulle. Minä olin lapsi silloin, ja minä kärsin sinun kanssasi, mutta nyt minä olen elänyt elämää, ja minä ymmärrän sinun olosi nyt. Sinä olit suuri, ja sinulle oli elämä sentähden ahdas, ja sinä kärseit elämisestä. Sillä taivas on matalalta, ja kuka suureksi on kasvanut, sen hartioilla elämä makaa ja häntä painaa. Ja kuka syvä on, hän syvästi elämän näkee, ja siitä kärsii ja kärsimiseensä kovettuu, ja oppii että elämä on kammotus.