Oh! Saul, minun sankarini ja suuri kuninkaani, suuri olit sinä, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.
LXIV.
Nyt minä yksin olen, ja nyt maailma kuoleman tarhaksi minun silmissäni muuttunut on. Ja kun minä eteeni katson, niin minun edessäni on vaan paljas lakastumus, ja harmaana ja jäykkänä kulkee minun tieni ulos kaukaisuuteen edessäni.
Minä olen oleva kuningas, ja minä olen istuva kuningasistuimellani, ja olen hallitseva suuria kansoja, ja niin minä olen oleva päivieni loppuun saakka, mutta liikahtamaton ja harmaa on minun mieleni oleva, ja yksi päivä on oleva toisensa kaltainen aina kuoleman päivään saakka. Sillä minun elämäni on minun takanani, ja minä, joka olen kuningas ja hallitusistuimellani istun, olen itseni haamu, joka itseni jälkeen olen jäänyt, niin että minä vielä elän ja hallitsen, vaikka minun elämäni jo hautaan vaeltava ja vaeltanut on.
Ja kelmeä on taivas minun päälläni oleva, ja kylmänä ja laimeana on minun käteni miekkani kahvalla lepäävä, mutta elämäni loppuun asti olen minä kestävä sentään, vaikka kaikki onkin lakastunut ja sammunut minulta, ja vaikk'en minä elämässäni näe muuta kuin tyhjän ja onton olon. Sillä minun elämäni pitkä tie häämöttää minun silmieni edessä jäykkänä ja yksinäisenä, ja haudan suloinen vuode on kaukana. Ja kun minä tässä istun, niin minä olen itsessäni niinkuin kuollut, ja minun ohimoni ovat kylmät ja raukeat.
BEELZEBUBIN UNI.
Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.
Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu ales ja avaruuksien lävitse hän oli puikahtanut, niinkuin vihlaseva kirous, ja syvyyksien nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin kaikki liikahtamatta olisi hänen päällään seisonut.
Silloin hän otti unen päällensä ja nukkui ja näki unta. Ja hän oli yhä vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän katsoi, niin puikahti hänen rinnaltaan tulikiven säkene. Se tulikiven säkene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin suuri tulimeri, eikä nähnyt muuta kuin kypenöitseviä valkeoita, jotka risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli, niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht'äkkiä ei hän voinut estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt ijäisyyksien päällä ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee. Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni käyvät, miks'en minäkin siis iloani eläväksi loisi. Sillä luomisen voima on ilo, ja minulla on ilo nyt. Niin puhui Beelzebub unessaan ja hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.
Ja kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran ja antanut silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt hänen äänensä oli rajaton käsky: