Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa! Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä, ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin ja toiset toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät ja sekaisin kaikki, ja kaikki ympäri ja ympäri ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto jo! Kas, sillä vuolu käy tulen loiskunnan ylitse ja valkeat yhtyvät virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat ja pienet kehät ja kaikki niinkauas kun silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii. Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy, ja vastaan ja vastaan.

Ja vielä jatkoi Beelzebub:

Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää! Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien ainainen käynti ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi ja tuulina humiskaa! Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus ja poltteenne ajava palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean ja mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus ja pakotus ja huikea revintä ja siinä kaikki polton henget vangittuina olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely ja kaikkianne olkoon siinä pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!

Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdit, kun elämään virvonta sinun lävitsesi repäisi? Haa — nyt sinulla on elämän lahja. Joko kirkastuu maailma silmissäsi, näetkö kuinka se palaa? Haa — ota rinnastasi kiinni vaan, ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene! hei, pitkät hiuksesi valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja elä! … ja eläkää! … palavat loputtomat ihmisparvet!

Kun Beelzebub tämän saa kirkastuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi kokoon. Mutta sitte hän taas kiskasee itsensä ylös, ja saa äänensä esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat:

Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlien päivä tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä katson, mitä minä tehnyt olen.

Elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrit. Ja kierrä! Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen! Noin! ympäri, ympäri, ylös ja ales! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa, suinpäin, ales syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös, temmaisten, repien. Hei! toistanne jaloista kiinni ottakaa ja itsenne yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää ales ja polkekaa, ja ympäri, ympäri polttavat kierrot! Hei sinä siinä! Kaksin käsin vaan, sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti ja sinä seisot tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä tavottelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin otat, aiot nakata sen selälleen, ja hänen rintansa päälle nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas, sinne alas viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada. Ha-ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee: sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja sinua kurkusta puristaa ja polvillaan temmasee sinun rintaasi vastaan. Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riiviö kaksin käsin sinun vasenta jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa kieraissut ja sinua alaspäin vetää, niin että ruumiisi taipuilee, kas niin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne ales nakattu ja virut siellä, ha-ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan… Hei vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan ympäri, yliympäri, ylös ja alas ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön! Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.

Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajottain vaipunut ja langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen silmiinsä tuokiottain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa voima, vaikka se kohta laimentuu.

Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se kuuma käynti olisi ja kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kokotetut ja hiukset takapuolelle jääneet, ja kaikki jäsenet ponnistuksessa olkoot, niin että, kun se silmään tulee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja taistelun kamppailus, mutta se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun sitä katsoo, niin kaikki paikassaan seisoo. Ja vielä! Huudolta kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki sentään syvä vaikeneminen, niin että kun minä nauran ja ilostani kiljahtelen, niin se kuuluu kuin kirkahdus tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on, ja jossa kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri humu minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloita ja kammotuksen nähdä.

Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että jokainen hädässä olisi ja hätään kiedottu olisi, mutta myöskin niin että jokainen hädässään yksin olisi, ikäänkuin hän haudassaan olisi. Sillä minä tahdon että elämä vielä syvempi kammotus olisi, kun se onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he kaikki toistensa rinnan ovat, ja ahdingossa ovat toistensa tähden, niin eivät he sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman itsensä tietää ja oman hätänsä pakotuksessa hykertelee. Ja tässäkin olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että hän sillä itsensä toisille avajaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänen itseensä, niin ett'ei hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ett'ei hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten kärsimystä nähdä ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata, ja että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään, joka sen valituksen kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen hätää kuulustele ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen, joka ei mitään ole muuta kuin sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis valittaa koettavat, ja sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään valitustaan rinnastaan ulos saa, vaan heidän valituksensa lankee takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään kuollut olisi, ja heidän sanansa kaiuttomina takaisin tupsahuttaisi. Ja niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä olen asettanut niin että ihminen on itsensä salpa.