Kansallista itsetutkistelua: Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja - Volter Kilpi

[a] ]

Ruotsinkielinen yläluokkamme on itse herännyt tämän kansallisen juurettomuuden ja sen aiheuttamain henkisten ja siveellisten vaarojen tajuun ja alkanut etsiä kansallista maaperää jalkojensa alle. Mutta se on lähtenyt hakemaan tätä maaperää, ei altansa, suomalaiselta pohjalta, josta se todella löytyisikin, vaikka sankan ja sakean ennakkoluulokerroksen eristämänä ja kätkemänä, vaan jostain sivummalta, etäämpää.

Eräät luulevat ilmajuurilla voivansa liittyä Ruotsin jaloon ja ylvääseen kansaan, luulevat voivansa ruotsalaisen kansayhdyskunnan elonilmauksista, kansallisesta verestymisestä ja nuortumisesta, yhteiskunnallisesta elpymisestä ja henkisestä elokkuudesta johtaa eloa Suomen ruotsinkieliseen yläluokkaankin.

Tämä on kuitenkin kaikkien älyihmisten ainaista, yhtä nokkelaa kuin naiviakin elämän tosiasiallisuuden tajuamattomuutta. Elämää ei voi lainata, sen on palettava niissä aineksissa, jotka kullakin ovat itsessään. Kansojen kuten ihmistenkin on luotava elämänvoimansa omassa elimistössään. Kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole sanoja, ei edes kauniita sanoja, vaan jokapäiväistä, yhteistä henkistä tai aineellista, tietoisaa tai tiedotonta työtä yhteiskunta-elimistön hyväksi: elämistä yhteiskunnassa. Kansallista vireytymistä ei voi sinään siirtää sen yhteiskunnallisen elimistön ulkopuolelle, jossa se vaikuttaa. Se voi korkeintaan esimerkillään ja hengellään herättää ja tartuttaa, mutta teon ja toimen voimana jää ja sulkeutuu se jäljettömästi siihen elimistöön, jonka elintoiminnan tulos se on, kiertää ja elostaa vain sitä elimistöä, joka sen on pusertanut elämänaineksistaan ja jonka suonissa se virtaa.

Yhtä hauraan, haaveksivan itsepetoksen uhriksi kuin jos poteva alkaisi odottaa, että vieraassa elimistössä sykkivä väkeväkin elonveri voisi mekaanisesti häneen siirrettynä elvyttää hänen kuihtuvan elimistönsä laimenevat voimat, yhtä hauraan itsepetoksen uhriksi joutuisi se yhteiskunta tai yhteiskunnallisen elimistön osa, joka odottaisi yhteiskunnallisen elämänsä elpyvän vieraassa elimistössä--vaikka kuinka elokkaina--sykkivistä voimista. Ruotsalaiskansallinen elinvoima--mikäli sitä on--Ruotsin kansan luova yhteiskunnallinen tarmo, aineellisen työn toimekkuus, kekseliäs monipuolisuus, asianmukaisuus ja sitkeys, henkisen harrastuksen virkeys toteutuu ja voi toteutua ainoastaan ruotsalaisessa aineistossa, luo Ruotsin kansan yhteiskunnallista järjestymistä ja kehkenemistä, Ruotsin kansan aineellista vaurastumista ja toiminnallista tehostumista, Ruotsin kansan syvempää ja eloisampaa henkistä viljeltymistä ja itsetietoon heräämistä. Suomen ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ja Ruotsin kansalla ei ole keskenään mitään yhteistä, yhteiskunnallista luotavaa ja rakennettavaa, ei mitään yhteisen työskentelyn liitettä, eikä senvuoksi hyvää tarkoittavinkaan harrastelu voi loihtia tyhjästä niiden välille mitään kestävämpää, vakuutetumpaa, syvemmälle vaikuttavaa ja teoissa itsensä todistavaa ja toteutuvaa kansallista yhteiselämistä.

Eräiden haaveellisten ruotsalaispiiriemme unelmoima jonkinmoinen ruotsalaiskansallinen renessanssi, joka aiheutuisi ruotsinkielisen sivistyneistömme myötätuntoisesta eläytymisestä ja lähestymisestä Ruotsin kansan kansallisiin liikuntoihin ja virtauksiin, onkin avuttomassa lapsellisessa utopistisuudessaan ja herkkätoivoisuudessaan lähimmin liikuttava. Kun kuulee tällaisen lähestymisen ilahuttavina merkkeinä ja todistuksina uskollisesti luetelluksi ja aikakirjoihin viedyksi jok'ainoan huvi- ja virkistysmatkan, jonka nuoriso puolelta ja toiselta on suorittanut yli Pohjanlahden, ja jok'ainoan illanvieton, mikä heillä on yhdessä ollut ja näitten--ja vain näitten!--viattomien tilaisuuksien nojalla näkee vedetyksi mitä kauaskantoisimpia ja siintävimpiä johtopäätöksiä kansallisesta veljeytymisestä ja tulevasta hedelmällisestä kansallisesta yhteistyöstä näiden juhlijain välillä, niin ei voi olla hymyilemättä sille lapsellisen hartaalle herkkäuskoisuudelle ja tosielämän tajuamattomuudelle, joka näissä niin löyhästi pohjatuissa ja pohjattavissa odotuksissa kuvastaikse.--Sitä tietä ja siitä touhuilusta ei voi syntyä kuin kauniita maljapuheita ja asianomaisille kauniita, vilkkaita nuoruudenmuistoja vanhuuden päivien varalle. Kansallista, elimellistä yhteistuntoa ei voida saavuttaa intoisimmallakaan ja kuohuvasanaisimmallakaan kansallispuku- ja punssiromantiikalla, se on rakennettavissa vain koko yksilöllisen ihmiselämän kestävässä ja isältä pojalle perityssä ja perinnöksi jätettävässä koruttomassa, uuraassa työssä yhteisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden kehittämiseksi.

Ponnettomassa kaihomielessä tähyilee osa nykyistä ruotsinkielistä nuorisoamme ruotsalaisen yhteiskunnan elinilmiöihin, elää mielikuvituksessaan ruotsalaista yhteiskuntaelämää, tuijottaa itsensä sokeaksi nuoren ruotsalaisen kirjallisuuden tukholmalaisiin tapainkuvauksiin, tuntee itsensä kotiutuneemmaksi Tukholmassa kuin Helsingissä, istuu Kappelissa, mutta haaveilee itsensä Hasselbackenille.--Tällainen mielikuvituselämä voi kuitenkin kääntyä tuhoisaksi tälle nuorisolle. Heiltä katoaa ote elävään suomalaiseen yhteiselämään, mutta he eivät kuitenkaan pääse todelliseen luovaan ja työtätekevään elämänsuhteeseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan: he hylkäävät elämäntehtävän täällä, mutta eivät saa elämäntehtävää sieltä. Hoippuessaan kahden yhteiskunnan välillä, joista toisessa elävät heidän mielihaaveensa, mielikuvituksensa, toisessa tapahtuu heidän työnsä, joutuvat he kummankin näiden yhteiskunnan todellisen elämän ulkopuolelle, jäävät mielikuvitustensa pilaamiksi tyhjänpäiväisyyksiksi, jotka kummallakin taholla ovat yhtä hyödyttömiä ja joiden ainoana elämänsisältönä on hipuva tyytymättömyys ja tuhattulimmaisuutta näyttelevä vetelehtiminen (dagdrifveri).

Ruotsalaisen yhteiskunnan täysveroiseksi jäseneksi eivät ruotsinkielisemme ikinä voi tuntea itseänsä niin kauan kuin he eivät välittömästi elä ja työskentele tässä yhteiskunnassa. Parhaimmassakin tapauksessa katsotaan ja kohdellaan heitä siellä kuin siedettyjä, huonoihin olosuhteisiin joutuneita, armopaloilla eleleviä, epämukavia sukulaisia, joiden kovaa kohtaloa hyväntahtoisesti säälitellään ja surkutellaan, mutta joilta evätään luonnollinen, itseoikeutettu ja tasa-arvoinen kansaperheen jäsenyys. Niinpä voi ruotsinkielisen yläluokkamme suhde Ruotsin yhteiskuntaan ilmetä vain liehivänä, nöyrtyvänä ihasteluna, ei luovana yhteiskuntatyönä.

Siinä määrin on tämä pelkkä vastaanottava, mukautuva, hedelmätön suhtautuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tenhonnut ruotsinkielisen yläluokkamme, etteivät sen jäsenet tohdi luonnollisesti ja välittömästi käyttää edes omaa perittyä ja oman elämäntuntonsa muovaamaa kieltänsäkään henkensä ilmaisijana, vaan kyhäilevät he ajatuksensa ja tuntemuksensa sanoiksi ja lauseiksi kourassa sanalista ja sydämessä joka hetki vavahtava, herpaseva säikähdys: olleeko tämäkin tuntemus karsittava kielestä epäruotsalaisena? pitänevätkö hienot puoliserkkumme Ruotsissa tätäkin fennisisminä?