Oman erikoisen selvittelynsä kaipaa »ruotsalainen maa», joka viime aikoina on virittänyt niin paljon kiihkoilua ja niin monta silmitöntä ajojahtia nimiltämainittuja yksityishenkilöitä vastaan. Kukapa ei tunnustaisi oikeaksi sitä tunnetta, joka on tämän ärtymyksen pohjana. On katkerata elää olojen murroskaudessa, jolloin vanha totuttu elämänympäristö särkyy liitteistään ja vaihtuu uudeksi. Mutta on huomattava, että tämä murroskausi ei ole mikään paikallisesti ruotsalaiseen rannikkoasutukseen rajoittuva yhteiskunnallinen ilmiö. Myöskin suomenkielisissä rannikkoseuduissa on käymässä aivan sama murrosvaihe: alkuperäinen pohja-asutus on kummassakin huuhtoutumassa uudeksi.

Yleensä tapahtuu maassamme väestövirtailua sisämaasta rannikkoa kohden. Varttuneempi nuoripolvi joutuu rantaseuduilla melkein kauttaaltaan siirtolaisuuden tai meriliikkeen lumoihin, ja heidän tilalleen imeytyy välttämätön työvoima sisempää maasta. Niinpä on palkkatyöväki tällaisilla seuduilla aivan säännöllisesti muualta siirtyneitä tulokkaita, ja mikäli maatkin siirtyvät uusiin käsiin, ovat ostajat niinikään tavallisesti syvempää sisämaasta tulleita.

Tällainen uusi, liikkeelle joutunut, totutusta ympäristöstään irtautunut aines on säännöllisesti jotenkin häikäilemättömämpää, siveellisesti karkeampaa ja välinpitämättömämpää kuin omassa ympäristössään pysynyt alkuperäinen asutus. Sitä eivät sido mitkään traditsionit, tottumukset ja perinnäiskunnioitus entiseen, paikkakunnaaseen olotilaan; sillä ei ole mitään inhimillistävää ja hillitsevää tunneliitekohtaa uuteen ympäristöönsä. Maanomistajina ovat heidän joukossaan näkyisimpänä vaikkei suinkaan yksinomaisena tyyppinä häikäilemättömät keinottelijat, jotka tulokkaan välinpitämättömyydellä ja kylmäverisyydellä muuttavat haltuunsa saamat maa-alueet suorinta tietä rahaksi: raiskaavat metsät ja silpovat maat, ja tuovat kintereillään vieraan palstanostaja-lauman; työmiehinä taas on näiden tulokkaiden joukossa kelvollisen työväen ohella paljon löysää väkeä: kulkurielämän kasvattamaa kuritonta, siteetöntä, välinpitämätöntä ainesta.

Kaikkiallakin katsoo siis lämmin kotiseudun jäsen tapojen, olojen ja elämänsävynystävä mielihaikeudella entisen olotilan murtumista, silminnähtävää turmeltumista ja raaistumista. Ruotsinkielisellä asuntoseudulla tietysti tehostaa tätä katkeroitumista se lisä-ärsytin, että tulokkaat, jotka aiheuttavat tämän muutoksen, sattuvat lisäksi olemaan vieraskielisiä, ja että erikielisyyden vastakohta siis vielä joutuu kärjistämään eroa tulokkaiden ja alkuperäisen, vakinaisen asutuksen välillä.

Kysymys ei siis ole kansallinen, vaan yhteiskunnallis-taloudellinen, eikä se ole autettavissa kansallisvihaa virittävin kiihoituskeinoin, vaan perinjuurisella yhteiskunnallisella muokkaustyöllä. Niinkauan kuin ruotsinkielinen pohja-asutus on siirtolaisuuden--Amerikkaan tai kaupunkeihin ja tehdasalueille siirtymisen--lumoissa, niin kauan korvaa »ruotsalainen maa» siten siltä menetyksiin menevät työnsuorittajat ainoalla mahdollisella, tarjolla olevalla työvoimalla, suomenkielisellä. Ja niin kauan kuin ruotsinkielinen herrassäätyinen tai talonpoikainen maanomistajaluokka ei ole elämäntottumuksissaan ja työtavoissaan sovittautunut nykyisten maahintojen ja työpalkkojen aiheuttamaan ja pakoittamaan häikäilemättömästi voimaperäiseen ja yksinomaan korkeinta taloudellista tuottavaisuutta katsovaan maanviljelykseen, niin kauan on ruotsalaisten ostajain työlästä kilpailla maatilahintojen korkeudessa suomenkielisten ostajain kanssa ja niin kauan on vaikeata keinotekoisesti estää maatilojen siirtymistä niihin käsiin, jotka niistä voivat puristaa enimmät rahat tai muuttaa ne taloudellisesti tuottoisimmiksi. Ken kiihoistustyön ja siveellisen painon pakottamana sittenkin alistuu myymään maansa ruotsinkieliselle ostajalle, vaikka hän vapaassa kaupassa olisi suomenkieliseltä ostajalta saanut siitä tuntuvastikin enemmän, häntä jää tämä hänen taloudellinen tappionsa kaivelemaan mieskohtaisesti kärsittynä vääryytenä, ja ovat tällaiset yleisen mielipiteen terrorismilla saavutetut »ruotsalaiskansalliset» voitot myöhemmin osoittautuvat Pyrrhusvoitoiksi. Sitäpaitsi tekee juuri se yleisöpiiri, joka kiihkoisimmasti kuohuilee jokaista »ruotsalaisen maan kavallusta» vastaan itse itsensä syypääksi aivan samaiseen »maankavallukseen». Jokainen vakuutetusti ruotsalainen kaupunkilainen talonomistaja, liikemies, tehtaanisäntä, perheenemäntä, joka kahdesta valittavissaan olevasta työnhakijasta valitsee palvelukseensa ennen suomenkielistä myötäpyrkijää ruotsinkielisen talonmiehen, vahtimestarin, raitiotiekonduktöörin, kauppa-apulaisen, päällysmiehen, palvelijattaren, riistää tällä vaalillaan yhdet terveet käsivarsiparit ruotsalaisen auran kurjelta ja lähettää niiden sijalle »ruotsalaiselle pellolle» »suomalaisen myyrän»--kukaties juuri saman miehen, jonka hän hylkäsi, ja toimii siis tällä teollaan aktiivisena ruotsalaisseutujen suomalaistuttajana.

Ken ruotsalaisen talonpoikaisen maalaisasutuksen vaarumattomuutta harrastaa, hän älköön tuhlatko sanaakaan suomalaisia tulokkaita vastaan: niiden vika ei ole, että he tavoittavat leivän sieltä, mistä saavat.--Juurrutettakoon sensijaan rannikkoseudun kansanluonteesta pois tämän rannikkoväestön luontainen taipumus keveämpään, niin sanoakseni merkantiiliseen työskentelyyn. Muunnettakoon siinä nykyään vallitseva pyrkimys paeta karkeasta, raskaasta ruumiillisesta maatyöstä kevyempiin, herrasmaisempiin elämänehtoihin, muunnettakoon se maahengen elähyttämäksi kotiturpeen ja kotukonnun rakkaudeksi. Kohdistakoot ruotsalaisen kotiseudun ja »ruotsalaisen maan» esitaistelijat toimintansa siihen, että ruotsalainen työntekijä pysyy auransa kurjessa, että ruotsinkielinen maamies, joka nykyään ammattitaidossaan ja ammattiharrastuksessaan ehdottomasti on takapajulla suomenkielisen ammattiveljensä rinnalla, että hän pystyy muokkaamaan maansa sillä taidolla, tarmolla ja voimaperäisyydellä, jota uudet, muuttuneet taloudelliset olosuhteet vaativat, niin silloin ei suomenkielisellä työnhakijalla ole asiaa ruotsinkieliselle asuma-alueelle, eikä ruotsalaisen talonpojan kannata myydä hänen omissa käsissään hyötyisää maata vieraalle, olkoon tämä vieras suomenkielinen tai herrassäätyinen ruotsinkielinen--yhtä turmiollisia tulokkaita kumpikin ruotsalaisen talonpoikaisasutuksen yhtenäisyydelle. Jos he tämän voivat vaikuttaa, silloin on ruotsinkielinen kansa-asutus maassamme vaarumaton, eikä mikään suomalaiskansallinen hyökylaine johdu suuntautumaankaan heidän asuma-alueelleen: sillä ei silloin ole siellä mitään tilaa ja tehtävää.

Mutta tätä taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä aiheutunutta kehitysilmiötä älköön yritettäkö muuttaa toiseksi tuloksettomalla ja turmiollisella yltiökansallisella kiihoitustyöllä. Miten katkeraksi, ärtyneeksi ja rotuylpeyden samentamaksi »itäruotsalaiset» nuoret kaupunkilaisherramme voivatkin kiihoittaa ruotsalaisen talonpoikaisväestön mielialan suomalaisia tulokkaita vastaan, se kiihoitustyö on vain mielten myrkyttämistä, eikä se voi muuttaa hiventäkään niissä taloudellisissa oloissa, jotka ovat pakoittaneet esiin nykyisen olotilan. Vasta kun kiihkoilematon, rakentava yhteiskunnallinen työ ennättää poistaa syyt, joista nykyiset ilmiöt johtuvat, häviävät seuraukset itsestäänkin.

Niissä olosuhteissa, jotka ruotsalaisella rannikko-asutuksella vallitsevat, on taistelevan kansallisvihan ja kansallisen vieroksumisen lietsominen erikielisten kansalaisryhmien välille lyhytnäköistä ja edesvastuutonta työtä. Se on kuin mätäsiemenien kylvämistä avoimeen haavaan. Se virittää ruotsinkielisessä asutuksessa kansallisvihan helposti sytytettävät tunteet suomenkielisiä tulokkaita vastaan, mutta ei vapauta tätä asutusta taloudellisesti tarvitsemasta näiden tulokkaiden apua. Se ärsyttää toisistaan riippuvaisten kansalaisten keskinäisen suhtautumisen ruttoisan katkeraksi ja aiheuttaa siten kansallisessa yhteiselämässämme pysyväisen ja aivan tuloksettoman ärtymis- ja kiihtymistilan: alati märkivän vihan lähteen.

--Pohjaltaan ei ole mitään vastakohtaisuuden ja vieroksumisen tunnetta suomalaisen ja ruotsalaisen kansa-asutuksen välillä. Olen itse kasvanut ja saanut ratkaisevat elämänvaikutukseni aivan kielialueiden yhtymäkohdalla ja tiedän senvuoksi juurilta käsin, että erikielisten kansa-asutustemme välillä ei ole minkäänlaista vierovaa tai vihamielistä suhdetta toisiinsa. Erikieliset väestöryhmät elelevät näissä vaatimattomasti vauraissa pikkupitäjissä--tarkoitan Turun pohjoista saaristoa--luonnollisessa ja välittömässä naapuruus- ja useasti sukulaisuussuhteissakin toistensa kanssa. Kummallakaan taholla ei satu olemaan herras-säätyistä tilanomistaja- tai virkamiesluokkaa, joka eriävine elämäntapoineen ja vieraine käsityksineen olisi hämmentämässä tätä tervettä ja tasa-arvoista suhtautumista eri kielisten välillä. Mitään kansallisuuskysymystä, joka kohdistuisi näiden erikielisten asukasryhmien keskinäisiin suhteisiin, ei siellä ole ollut, ell'ei aivan viime vuosien seminaristi- ja kansanopistolais-sivistys ja puoluekiihoitus semmoista ole keinotekoisesti viritellyt.

Sen kyllä tajuan, että kansallisvihan voi minne hyvänsä istuttaa. On ylen helppoa kiihoittaa ihmiset toisiaan vastaan ja toisiaan väheksymään. Ihmisessä elää luonnollinen taipumus laumoittumiseen ja samalla hän on ylen altis yliolkaisesti halpelemaan sitä, joka sattuu kuulumaan vieraaseen laumaan. Räätäli halveksuu vilpittömästi suutaria ja suutari yhtä vilpittömästi räätäliä; uskollinen pitäjäpatriootti ilkkuu naapuripitäjäläisten erikoisuuksia siinä, missä näiden kieli ja tavat hieman sattuvat poikkeamaan hänen oman pitäjänsä mallikielestä ja mallitavoista.--Niinpä uskonkin, että on varsin helppoa virittää ja lietsoa hereille vihan, vieroksumisen ja halpelun laumatunteet niin silmiinpistävän erilaisuuden kuin erikielisyyden perustuksella. Missä siis toisista olosuhteista lähteneet ja omien kieroutuneiden ennakkoluulojensa näkökulmasta asioita arvioitsevat, lyhytajatuksiset kiihoittajat ryhtyvät keinotekoisesti ja johdonmukaisesti kylvämään tällaisia vierauden ja vihan siemeniä niille niin alttiisiin ihmismieliin, siellä uskon, että tämä kylvö voi kantaa sadon, jopa yltäkylläisen sadon.--Mutta kenen aittaa tällainen ohdake-sato on rikastuttava, sitä en käsitä!