*
Ruotsinkielisen sivistyneistömme on tehtävä vaalinsa! Heidän on joko käsitettävä itsensä suomalaisiksi: Suomen kansan historiallisena kehityskautenaan itselleen luomaksi sivistyneistöksi, sen sivistystyön tulokseksi, kannattajaksi ja tekijäksi; tai on heidän käsitettävä itsensä ruotsalaisiksi: ruotsalaisen rannikkoasutuksemme edustajiksi ja hoivaajiksi yhteiskunnassamme.
Jos he ratkaisevat suhtautumisensa oman historiallisen yhteenkuuluvaisuutensa ja luonnollisen asemansa mukaan ja käsittävät itsensä suomalaisiksi, on heidän täytettävä myöskin suomalaisen velvollisuudet: on välittömässä, rakastavassa työssä elettävä tämän suomalaisen yhteiskunnan elämää, vaistottava sen tarpeet ja pyrkimykset ja pyhittäydyttävä niiden toteuttajaksi, myötätunnon välittömyydellä eläydyttävä Suomen kansan elämyksiin, omistettava henkensä hienous, tahtonsa terä, sydämensä rakkaus tämän kansan elämänpyrkimysten kehittämiseksi ja toteuttamiseksi.
Ihminen ei rakasta kansaansa siksi, että tämä kansa olisi jossain suhteessa erinomainen, erinomaisempi kuin muut kansat, vaan siksi, että se on hänen kansansa, siksi että hän itse elämässään toteutuu siinä kansassa, siksi että hänenkin olemisensa on tätä kansaa. Jokaisen kansan kohdalla on hyve yhtä korkealla, häpeä yhtä matalalla. Jokaisessa kansassa on kuntoa niin paljon, että se ansaitsee kunnioituksen ja heikkouksia niin paljon, ettei sillä ole aihetta mihinkään itsejumaloimiseen; jokaisessa kansassa on puuttuvaisuutta niin paljon, että se kaipaa jokaisen kansalaisensa täyden työnteon rakkauden. Jokaisella kansalla ovat omat erikoiset hyveensä ja vahvat puolensa, ylpeilynsä ja itsetuntonsa aiheet, jotka ovat kehittyneet juuri sen elämisen ehdoissa ja sen elintaistelun tuloksina ja jotka siitä syystä saattavat läheltäkatsojasta tuntua verrattomilta. Jokaisella kansalla on sitäpaitsi liiaksi ihailtavaa itsessään, ennättääkseen siinä ohella kiinnittää erikoisempaa huomiota toisten kansojen mahdollisiin ansioihin--ja saa kansallinen itseihailu kuten muukin itserakkauden itsesuitsuttelu senvuoksi kaikkialla jäädä yksinomaisesti asianomisten omaksi huoleksi.
Mikäli kansallinen olemus ja laatu joitakin arvioivia, eetillisiä atribuutteja ansaitsevat, eivät nämä ole elävälle ja työtätekevälle kansan jäsenelle mitään peilailevan ylpeilyn, vaan yhä jännittyvämmän työnponnistuksen aiheita; ne eivät oikeuta pysähtyvään itseihailuun, vaan velvoittavat ne yhä syvempään itsekeräymiseen ja voimien kokoomiseen.--Isänmaan rakkaus ei ole sanoilla palvomista ja ylistelemistä eikä myöskään oman mieskohtaisen turhamaisuuden mairittelemista ja tympäisevää ihastelemista oman kansan ja oman rodun kuvitelluissa erinomaisuuksissa, vaan on se työntekoa omassa yhteiskunnassa ja välitöntä yhteenkuuluvaisuutta omaan kansaan.
Ja sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on taas jokainen kansalainen velkaa kansalleen. Sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on jokainen ruotsinkielisen sivistyneistömme jäsenkin velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle, mikäli hän tämän yhteiskunnan jäseneksi itsensä tunnustaa ja mikäli hän sellaisena toimii ja toimia tahtoo.
--Jos taas ruotsalaisemme valitsevat ruotsalaisuuden, keinotekoisesti typistävät asemansa vain ruotsalaiseen rannikkoasutukseen pohjautuvaksi ja kohdistuvaksi, niin on tämäkin valinta tehtävä kaikkine seurauksineen. Vapaaehtoisesti ja välittömästi on heidän silloin itse typistettävä tehtäviensä kehä tässä maassa. Suomen kansaa vieroville ja suomalaisista pyrinnöistä sulkeutuville ihmisille ei suomalainen yhteiskunta voi uskoa ainoatakaan elimellisesti tärkeätä tehtävää yhteiskunnallisessa kehitystyössään. Suomen yliopiston opettajana, suomalaisen tieteen julistajana, suomalaisen nuorison ohjaajana tiedon lähteille ei voi hedelmöittävästi toimia henkilö, jolta on sammunut kaikki elävä myötätunto ja harrastus suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, joka vieroksuu ja kylmii sitä nuorisoa, minkä tiedon tarvetta hänen olisi holhottava, joka kuvitellun rotu- ja kansallisuus-eron eristämänä elää ulkopuolella sekä sitä yhteiskuntaa että sitä nuorisoa, joita ohjaamaan ja herättämään hänen asemansa hänet velvoittaa. Samaten ei suomalaisen yhteiskunnan palveluksessa voi hedelmällisesti työskennellä henkilö, joka on sulkeutunut vieraaksi tämän yhteiskunnan sisäisille tarpeille ja toivomuksille, jonka mielikuvitusta ei hedelmöitä ja työtarmoa kannusta näiden tarpeiden ja pyrkimysten myötäelävä tajuaminen.
Sille yhteiskunnalle, jonka palveluksessa tällainen elämän ympäristöstään erillistynyt ihminen on, on hän yhteiskunnallisesti kuollut ja hyödytön elin. Hän ei läiky tämän yhteiskunnan elintahtoa ja -tarpeita, hänen elämänsä ei ole tämän yhteiskunnan elämäntahdon ja -tarpeen paloa, eikä tämän yhteiskunnan muodollinen, toiminnallinen ja älyllinen kehittymisen, järjestäytymisen ja selkeytymisen tarve toteudu hänen yksilöllisessä elämäntyössään. Mitä tärkeämmällä, elimellisesti tähdellisemmällä sijalla hän tässä yhteiskunnassa on, sitä enemmän on jo hänen pelkkä olemassaolonsa tämän yhteiskunnan elintarpeiden ja elinedellytysten tiellä, sen elintehon tukahuttajana. Elävän elimen sijasta muodostaa hän kuolleen sulun elävien, esiintulvivien elämäntarpeiden edessä ja ne hersyvät, kertyvät voimat, joiden toteuttajana hän vasta olisi toteuttanut omankin elämänsä, ne paisuvat ja patoutuvat luonnonvoimaisella välttämättömyydellä hänen suistamisekseen, huuhtoakseen hänet, tämän hengettömän esteen tieltään. Ken irroittaa itsensä kansallisesta yhteiselämästä, hän tuomitsee itsensä sekä itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään että yhteiskunnan työelimenä.--Ja terveydestään huolehtiva yhteiskunta hautaa aina kuolleensa.
Jos siis ruotsalaisemme valitsevat kansallisen eristäytymisen Suomen kansasta, on heidän tehtävä vaalinsa miehisellä selkeydellä ja tinkimättä alistuttava kaikkiin vaalinsa seuraamuksiin. Heidän on silloin vapaaehtoisesti myöskin jätettävä Suomen kansan keskuselimet sellaisten työntekijäin käsiin, jotka niissä työskentelevät suomalaisina, ja itse rajoituttava vain ruotsalaisen rannikkoasutuksemme erikoisharrastajiksi ja paikallisiksi virkailijoiksi.
Ruotsinkielisen yläluokkamme suhtautumisessa kansallisuuskysymykseemme onkin ärsyttävintä se käsitteiden hämmennys, jolla he tahtovat kummastakin menettelytavasta omaksua vain sen tuottamat edut ja heidän itsekkyyttään hyvittävät puolet. He tahtovat säilyttää kaiken mahdollisen vaikutusvallan suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kieltäytyvät samalla kaikesta yhteiselämästä tämän suomalaisen yhteiskunnan kanssa. He tahtovat vapautua kaikista kansallisista velvollisuuksista, mutta nauttia kaikkia kansalaisen etuja ja oikeuksia. He tahtovat vapaasti halveksia Suomen kansaa, mutta yhtä vapaasti elää sen kustannuksella. Kuin hemmotellut lapset oikuttelevat he eristäytymisharrastuksissaan: pohtivat vakavissaan, miten peseytyä suomalais-nimityksen tahrasta, keräilevät huomiinsa rahastoja, järjestelevät puhtaita yhdistyksiään, rakentelevat esteitä eteenpäin pyrkiville suomalaisille tiede- ja virkamiehille, varaavat toimet ja paikat omilleen, pauhaavat tiluskauppojen yhteydessä »ruotsalaisesta maastaan», pitävät sitä ruotsalaista, joka myy maatilansa suomalaiselle--suomalaiselle Suomessa!--suorastaan maankavaltajana, kansalaiskunniansa menettäneenä, mutta nostavat korvia särkevän hätähuudon, jos suomalaiset tahollaan joutuvat pakoitetuiksi vetämään käytännölliset johtopäätökset tästä puuhailusta.