Ken välttämättä tahtoo katkaista yhteistunnon ja elämänvelvoituksen siteet itsensä ja Suomen kansan väliltä, hän olkoon miehen tavoin myöskin varattu siihen, että elinehdot samalla myöskin sulkeutuvat häneltä tässä maassa! Ellei joku tahdo olla suomalainen, niin ei häntä voi siksi pakoittaa, mutta jättäköön sellainen henkilö silloin myöskin Suomen yliopiston, suomalaisen viran, Suomen kansan varallisuudesta hyötyvän liiketoiminnan, sillä hänen käsissään ne tehtävät ovat vieraissa, kuolleissa käsissä, hänen sydämellään ne ovat vieraalla, kylmällä sydämellä, joka ei voi tajuta, tunnustaa ja kehittää sitä työtä, jonka suorittajaksi hän on joutunut. Ken häpeää nimitystä suomalainen, »finne», hän hävetköön myöskin olla suomalainen virkamies! Kenen »kunnian»-tunto on niin herkkä, ettei hän mielentasaisuudella jaksa sietää sitä ajatusta, että suomalainen talonpoika kerta on tallaava hänen jalorotuisen koiransa tomua, hänen kunniantuntonsa herkistyköön vielä niinkin pitkälle, ettei hän käy kuoppaamaan koiriaan suomalaiseen maakamaraan! Ken pitää suomalaisuutta häpeänään, hän tekee itselleen ja maalle palveluksen, jos hän ikuisiksi ajoiksi pudistaa jaloistaan sen maan tomut, jonka kansalaisena hän aina on altis sille väärinkäsitykselle, että hän on suomalainen. Miehen kunto ja kunnia vaatii, ettei elä sen kustannuksella, jota halveksii!
*
Itse ruotsalaisuudellekin olisi ruotsinkielisen sivistyneistömme lämmin ja myötämielinen yhteys suomalaiskansallisen sivistyksen kanssa, välitön eläminen ja vaikuttaminen sen piirissä suuri voitto.
Mitä jyrkemmästi ruotsinkielisemme vetävät rajaviivat itsensä ja kansallisen elämämme välille, mitä vierovampaan eristäytymiseen he etäytyvät, mitä kylmemmäksi ja ynseämmäksi he ennättävät suggeroida mielialansa suomalaista yhteiselämää kohtaan, sitä heikommaksi tulee heidän vaikutuksensa suomalaiseen sivistykseen, sitä sulkeutuvammin varjelee suomalainen yhteiselämä itseänsä heiltä ja sitä etäisemmäksi ja vierotummaksi tulee kaikkikin ruotsalaisuus suomalaiselle sivistyselämälle.
Viime aikoina yhä itsetietoisemmin päätänsä kohottava, uhitteleva ja pokkuroiva ruotsalainen kiihkonationalismi tekee tässä maassa mahdollisimman huonon palveluksen itse ruotsalaisuudelle! Ja ken meidän maassa todellisesti rakastaa ruotsalaisuutta, skandinaavista sivistystä, ken soisi Suomen suomenkielisenkin sivistyksen säilyvän läheisimmässä, myötämielisessä ja hedelmällisessä vuorovaikutuksessa ja kosketuksessa tämän sivistyksen kanssa, saavan muun europalaisen sivistyskosketuksen ohella siitäkin herätteitä ja edelleen kehittelevän itsessään sieltä saatuja vaikutuksia, hänen on vaikeata tasaisin mielin katsoa ja sietää sitä lyhytnäköistä, vain omaa sokaistua ja itsekästä turhamaisuutta hyvittävää kiihkoilua, jolla esimerkiksi nykyinen ruotsinmielinen ylioppilasnuoriso koppavoi luulotellulla ruotsalaisverisyydellään ja uhittelevalla, tyhjänpäiväisellä junkkariylimielisyydellään ärsyttää suomalaisen Suomen mielialoja ei yksin itseään--se nyt olisikin vähäpätöinen seikka--vaan myöskin kaikkea arvokastakin ruotsalaisuutta vastaan. Jokainen varomaton, joutava ja aiheeton ruotsalaisuudella kopeilu ja korskailu--varsinkin jos se sitäpaitsi esitetään solvaisun sivutarkoituksella suomalaisuutta vastaan--tunnetaan veriin menevänä loukkauksena suomalaisella taholla, ja palvelee se vain niiden pyrintöjä ja tarkotuksia, jotka suomalaisellakin taholla yhtä silmittömässä lyhytmielisyydessä ja tyhjässä kansalliskiihkoilussa työskentelevät kaikkien ruotsalaisuuden muistojenkin sammuttamiseksi suomalaisesta sivistyksestä ja joille Viena, Kalevala ja suomalais-ugrilaisuuden hämy ovat ainoat ainekset, joille suomalais-suomalaisen »sivistyksen» olisi perustuttava ja jotka tahtovat noutaa elämänsanat jo vuosituhannet kumpujen yössä lahonneen Vipusen suusta.
Ruotsinkielinen sivistyneistömme tekisi siis ruotsalaisuudellekin satoisimman palveluksen, jos se eristäytymisen sijasta pyrkisi elävimpään, kiinteimpään ja myötätuntoisimpaan yhteyteen suomalaisen kansallisen sivistyksen kanssa, jos se elämäntehtäväkseen käsittäisi Suomen suomenkielisen sivistyksen elävöittämisen sillä hengellä, jota se itse pitää elinhenkenään. »Taistelevan ruotsalaisuudenkin» tunnussanana ja pyrintöpäämääränä pitäisi siis olla suomenkielisenkin sivistyksen läpitunkeminen ja hedelmöittäminen sillä sivistyksellä ja hengellä, jonka esitaistelijoiksi nämä »taistelevat ruotsalaiset» itsensä katsovat tässä maassa.
Mutta jo tällainen pelkän ruotsalaisuuden edustajaksi rajoittuminen on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme ehdoin tahtoista itsensä ja elämänmerkityksensä typistämistä. Ruotsinkielinen sivistynyt luokkamme ei ole mikään ruotsalaisuuden edustaja sivistyksessämme, vaan Suomen kansan europalaiseen yleissivistykseen kohonnut osa ja sen tehtävänä on olla, ei ruotsalaisuuden kansalliskiihkoisesti rajoitettuna vaalijana Suomessa, vaan europalaisten hengenvirtausten herkimpänä välittäjänä suomalaiseen sivistyselämään. Ja tämän tärkeän ja elimellisen elämäntehtävänsä voi se suorittaa vain, mikäli se pysyy elävässä, myötätuntoisessa elämänyhteydessä suomalaisen sivistyksen ja yhteiselämän kanssa. Ainoastaan siten voi se saavuttaa vaikutusta suomalaisen sivistyksen muodostamisessa. Eristäytyessään kadottaa se tämän vaikutuksen ja menettää samalla kaiken luovan kansallisen ja sivistyksellisen merkityksen ja siis myöskin olemassaolon oikeuden tässä maassa. Se muuttuu silloin vain provinsielliksi, emämaahan pälyileväksi siirtokunnaksi, jolla ei ole mitään elämän ja työnteon yhteyttä ympäristönsä kanssa ja jonka ainoana elämäntehtävänä on negatiivinen, hedelmätön ja kiivaileva itsepuolustus, itsepuolustuksen pokkuroiva asenne semmoisessa asemassa, jossa se itse koko olemisessaan kuitenkin on kokonaisen kansallisuuden elimellisten kehitysedellytysten tiellä ja jossa sen koko oleminen ja valta-asemassa säilyminen on tämän kansan henkistä tukahduttamista. Tällainen surkastunut elämäntehtävä on arvoton luokalle, jonka kansan historia ja oma yhteiskunnallinen asema oli varustanut paljon hedelmällisempään, rikkaampaan ja suurempaan tehtävään.
Ruotsalaistemme omalta kannalta olisi hartaimmin toivottava, että sen keskuudessa taaskin tapahtuisi suomalaiskansallinen heräämys, että sille taaskin voisi koittaa sellaisen selkeän näkemyksen ja kansallisen itselöytämisen päivä, päivä sellainen, jonka suuressa sarastuksessa Runeberg, Snellman, Cygnaeus, Topelius, ruotsinkielisen sivistyksemme jaloimmat henget kerta yhtäläisen pimennon väistyessä rakkautensa terästämällä ja avartamalla katseella näkivät Suomen kansan kansallisen ja sivistyksellisen yhtenäisyyden ja loihtivat koko sukupolvensa luovaan ja rikkaaseen kansalliseen heräämiseen.
[a] ]