SUOMENKIELINEN SIVISTYS JA SIVISTYNEISTÖ
[a] ]
Tämä kansallinen kaksilohkoistuminen, joka on viimeisien vuosikymmenien kansallisen historiamme yhä selvemmin esiytyvä päävirtaus, on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme--joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen--niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun ja kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden.
Kun yhteisen historiallisen työn luoma sivistyneistö, kansan siihen astisen kaiken henkisen aikaansaannoksen sekä tulos että kannattaja korvaamattomana kansallisena menetyksenä ynseästi ja vierasmielisesti kääntyy omasta kansastansa, unohtaa ja kieltää oman alkuperänsä ja pohjansa ja sokaistussa, silmittömässä itseraasimistyössä katkoo kaikki elävät myötäymmärtämisen, myötätyöskentelemisen ja myötäkamppailemisen suonet itsensä ja kansansa väliltä, niin silloin ei elävällä kansalla ole muuta edessä kuin heittää menetetty menetetyksi, alkaa työnsä alusta, luoda uudessa, kestävässä, kärsivällisessä työssä itselleen kuoleutuneen elimen sijalle uusi. Kun se kärki, joka oli tahkottu valmiiksi, jotta kansan henkinen sähkö siinä puhtaimpana ja tulisimpana ilmiliekkinä palaisi, eristäytyy kosketuksesta kansan piilevän, elävän sähkövoiman kanssa ja elimistön elimestä muuttuu elimistön herkimmällä, jaloimmalla kohdalla istuvaksi vieraaksi paaluksi, joka on särjettävä pois, jotta elimistö taas voisi terveesti toimia, niin on kansan kestettävä tämä särkemisen tuska ja palo ja uudessa vuosisataisessa voimain ponnistuksessa kerättävä ja kehitettävä itsestään ainekset uuden elävän sivistyselimen luomiseksi.
Ja tämän uuden työn, uudistetun vaivannäön, on Suomen kansa alkanut, alkanut alusta siinä, missä entisyys petti, missä omat lapset, oman rinnan nesteillä kasvatetut ja vartutetut ovat lyhytmielisessä nousukaskopeudessa, alkuperänsä sekä samalla oman itsensä halveksunnassa unohtaneet ja kieltäneet sen pohjan, jolta ovat nousseet ja jolta ovat kaikkensa saaneet, alkanut kuten Saarijärven Paavo uudestaan ja upottaen viljelyksensä syvemmälle siinä, missä entisen vaivannäön hedelmät korjasi vierauden halla.
Mutta kokonaista kansallista sivistystä ei luoda hetkessä, ei vuosissa, eikä vuosikymmenissäkään, se tarvitsee vuosisatojen ja ihmispolvien uupumattoman, perityn ja perinnöksi jätetyn työn versoakseen täyteläisyyteen ja kypsyyteen. Niinpä onkin orastava suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö vielä kokonaisuutena katsottuna sivistyksellistä uutisviljelystä ja kantaa se ja tulee vielä ihmispolvet kantamaan tätä samaa uutisviljelyksen, uuden raiviomaan epätasaista leimaa. Vielä pilkistää tuolla täällä silkka korpi sarkojen keskeltä ja maa kokonaisuudessaan on vielä matalalti viljeltyä, multa karkeata ja murenematonta. Kaikkialla karahtaa vielä työase kiveen, kaikkialla paatuu maa uppiniskaiseksi työntekijälle, jokaisella lapion iskemällä, jokaisella auran kääntämällä tuntee maaperän muokkaamattomuuden.
*
Suomen suomenkielinen sivistys on sekä muodollisesti että sisäisesti vielä kauttaaltaan kehkenemätöntä. Ken sitä tarkastaa muodon valmiuden kannalta, saa rajoittaa vaatimuksensa varsin alkeellisiksi ja yhtä vaatimaton ja vähään tyytyvä saa olla, jos tunkeutuu tutkimaan tämän nuoren sivistyksen henkistä pätevyyttä ja sisäistä kypsyyttä. Niin julkisen yhteiselämän kuin yksityiselämänkin muodon kurissa; niin liike- ja toiminnanelämän sekä siveellisessä että muodollisessa ryhdissä, asiallisessa kohdistuvassa täsmällisyydessä kuin yksilöllisessä itsekurissakin, viljellyssä ja vireässä henkisessä kiinteydessä ja vaistovarmuudessa; niin jokapäiväisen elämän aistikkaassa järjestämisessä, arkielämän vähäpätöisissä turhuuksissa kuin siveellisen tietoisuuden ja hengen tekojen totisella työ- ja taistotanterella, herkässä sisäisten arvojen tajuamisessa, kaikessa siinä huomaa sivistysperinnön nuoruuden ja viljelyksen ohuuden. Tässä, sivistysperinnön lyhytikäisyydessä, muotojen ja viljelyksen vakiintumattomuudessa onkin se vaurio, jonka suomalainen kansallinen sivistys on kärsinyt sen ruotsinkielisen sivistyneistön siitä irtiriistäydyttyä.
Kipeimmästi ja elävimmästi tuntee tämän vaurion se, joka palavasti suomalaista sivistystä rakastaa ja soisi sen kukoistavan eheässä voimassa ja kukassa. Muutamat, herkät ja hienot, mutta lyhytnäköiset henget se hairahduttaa ansaitsemattomaan halpeluunkin: mikä vain on olosuhteitten aiheuttama ja ajalla ja työllä korjattava vamma, sen he pikkumaisuudessaan ja pikaisuudessaan käsittävät laatuvajanaisuudeksi ja kääntyvät hyljeksien ja kylmenevinä siinä pois, missä päinvastoin juuri tajuttujen puutteellisuuksien velvoittavimmin pitäisi kutsua heitä ja heidän hengenlahjojaan palavaan työhön. Oikea isänmaanrakkaus on samanlaista kuin terve itsekunnioitus: omien virheiden ja puuttuvaisuuksien selkeätä, lahjomatonta näkemistä, mutta niiden näkemistä ei itseään halveksiakseen, vaan taistellakseen itsensä vapaaksi niiden vallasta, teon ja tahdon siveellisellä teräksellä juurittaakseen ne itsestään pois.
*