Yleensä on nuoren vakiintumattoman sivistyksen tuntomerkkinä jonkinlainen yksilöllisyyden ylimalkaisuus ja keskeneräisyys. Juuri tämä yksilöllisyyden kehkenemättömyys on hallitsevana piirteenä nuoressa suomenkielisessä sivistyksessämme. Se luonnehtii niin yksityis- kuin julkisenkin elämän muotoja, niin yksilöllistä elämänsuhtautumista kuin valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitäkin.
Yksityiselämä on irtautunut vanhan ja vankan talonpoikaiskultuurin luomista--tosin jäykistä ja umpinaisista, mutta kiinteistä ja vakiintuneista--muodoista ennättämättä kuitenkaan vielä saavuttaa riittävää elämänainesta ja veriin mennyttä tottumusta uusiin elämänsuhteisiinsa. Niinpä on entinen tapojen ja menojen talttunut tasasuhta ja elämäntottumusten hallittu tyylikkyys vaihtunut monenmoiseksi kirjavaksi ja epäkypsäksi tavoitteluksi ja puolivillaiseksi kokeiluksi: vanhat vuosisataisen elämäntottumuksen luomat ja kypsyttämät muodot ovat joutuneet väistymään uusien, muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamien elämänmuotojen tieltä. Mutta nämä uudet elämisen muodot ovat kauttaaltaan vielä omistetut vain ulkopuolisesti, ulkoaopitusti: ne eivät ole oman elämisen, omien elämäntarpeiden muodostamia ja kehittämiä, vaan ovat ne matkitut, sulattamattomasti--toisinaan väärin käsitettyinäkin--siirretyt vieraista elämänsuhteista meidän vakiintumattomiin oloihimme. Ihmiset eivät ole ikäänkuin kotiutuneet uusiin oloihinsa ja tapoihinsa ja niinpä kantavat niin asumukset kuin asuminen, niin pukeuminen kuin käyttäytyminen, niin kodit kuin seurustelu, niin elämänkäsityksen ryhti kuin sen sisältö ominaista epävalmiuden, yht'aikaa tavoittelun ja saamattomuuden epäaistikasta ja ikävää leimaa.
[a] ]
[ JULKINEN YHTEISKUNNALLINEN ELÄMÄ. ]
Julkinen yhteiskunnallinen elämämme todistaa kauttaaltaan yksilöllistä kehittymättömyyttä, yksilöllisyyden, yksilöllisten vaikutinten ja tekijäin tajuamattomuutta, yksilöllisten voimalähteiden laiminlyömistä. Meillä unohdetaan yhteiskunnallisessa työskentelyssä helposti yksilöllisyyden voimapanos.
Mitään pysyvää, arvoa ansaitsevaa työtä ei suoriteta ilman että ihminen omistaa itsensä tälle työlle; mitä vakavampi, painokkaampi ja hedelmällisempi hän on, sitä yksinomaisemmin, ehdottomammin ja kokonaisemmin. Työ tullakseen todellisesti ja tulevaisuuden hedelmää kantavasti suoritetuksi--ei vain näennäisesti, tilapäisesti käsistä suorituksi--vaatii tekijänsä kokonaisesti, vaatii paitsi käsien askareen hengen kehittelevän, keskitetyn, muovaelevan luomistyön, vaatii paitsi työhetken ponnistuksen myöskin lepohetken itsekeräymisen, voimiinpatoutumisen, vaatii, että työhön on antauduttava koko olennolla, hengen ja ruumiin väellä, ei yksin tilapäisen istumisen sorminäppäränä askarteluna, vaatii koko hedelmällisen ihmisen. Vain yksilöllinen työantaumus ja voimanponnistus voi luoda elämästä esiin jotain alkuperäistä, vain yksilöllinen alotetarmo, yksilöllinen, itse työn vaikeuksien ohella kasvava, tästä vaikeudesta hedelmöittyvä neuvokkuus voi suorittaa vaikeimman, sisäisesti kokonaisen, niin sanoakseni elimellisen työn.
Vain uskaltava voittaa jotakin elämässä, ja vain yksilöllä on tämä uskaltamisen rohkeus. Vain yksilöllinen, vaistoonsa luottava ja uskova näkemys uskaltaa kuolinhyppäyksen tuntemattomaan noutaakseen sieltä voiton ja tappion uhallakin totuuden tai kauneuden kangastelevan aarteen. Vain yksilöllä on uskalluksen mahti viskata ja pingoittaa näkemyksen kaaret yli elämän kuiluisten syvänteiden ja vaeltaa huipulta huipulle; joukon on vaellettava tasaista taivalta, polettava taattua, koettua tietä, painauduttava laakson umpeen uudelle huipulle kohotakseen; ja jos siltä jää moni suistuminen kokematta, niin jäävät siltä myöskin syrjään ne huiput, joilta avartuvat siintävät näköalat yli hengen maailmojen, ja jos se voi laskelmillaan päästä tasaiseen etenemiseen, niin elämän uusia aarnioita se ei ikinä aukaise; taatun vanhan se voi kokemuksen perustuksella päätellä arvoisaksi, mutta väkevän uuden se aavistuksettomana sivuuttaa.
On hengen tuhlausta jos kansa laskee luottamuksensa ryhmille eikä yksilöille. Ryhmä on vain yhteydetön ja hengetön kasauma toisiinsa herpoutuneita, toistensa varaan pysähtyneitä yksilöitä; yksilö taas on elävä, elimellinen kokonaisuus, johon on patoutunut teon ja tulevaisuuden, alkuperäisen alotteen itsenäisyys ja mahti. Missä teon alote, suunnittelun rohkeus ja valppaus, toteuttamisen tarmo ja johdonmukaisuus on siirretty yksilöltä ryhmälle, siellä on katkaistu kärki eteenpäin viiltävältä teolta, painettu maahan suunnittelun hurmattu, itsenäinen lento, laimennettu ja hämmennetty toteuttamisen kestävä, huumatussa itsensä unohduksessa tuloksiin suistuva ponnistus; siellä viihtyy vain keskinkertaisuus, keskinkertaisuus niin teossa kuin suunnittelussa, niin alotteessa kuin toteuttamisessa; siellä on yhteisö eksynyt jokaisen pyrkimyksensä ainoasta toteuttajasta, yksilöstä; siellä on miekalta kadonnut terä, silmältä näkö, työn suoritukselta suorittaja.
[a] ]