On vaikeata virittää suomalaisessa ilmakehässä puhtaasti henkisen harrastuksen liekkiä. Yksilöt, yksilöllinen tahto ja äly uinuvat vielä jonkinmoisessa horroksen verhossa. Pelkästään omalla asiallisella totuudellaan tehoava sana ja henkinen määrittely raukeaa älylliselle tajunnalle voimattomana; sellainen ikäänkuin tukahtuu yleiseen ajatuksen herpouteen, erillisen, itsenäisen, mieskohtaisen ajatus- ja suhtaumiskyvyn untuneisuuteen. Älyllisen selkeyden tarve, intellektualinen vilpittömyys on vielä kehkenemätön. On vielä tuntematon ja kokematon se älyn ilmava liekki ja leikki, joka löytää viileän tyydytyksensä elämän ilmiöiden puhtaassa, lahjomattomassa huomioitsemisessa ja määrittelemisessä, elämän vapaassa, omista mieliteoista irtautuneessa tajuamisessa ja älyllisessä omistamisessa.

Hengen ilmiöt tajutaan vielä aivan naivisti, niin sanoakseni käytännöllisesti: niiden tilapäinen, elämällinen hyödykkyys eikä niiden teoreettinen, ihmiseduista ja mielihaluista riippumaton totuuspitoisuus ratkaisee niiden kiinnearvon. Tyydytään aatteelliseen tarkoitusperään silloin kun olisi tunkeuduttava aatteelliseen sisältöön. Aatteellinen ja älyllinen elämänselvittely ei sinään ole riittävä kiihotin hengen herättämiseksi toimintaan, vaan on aatteellisen harrastuksen valjastauduttava jonkin käytännöllisen tarkoitusperän palvelukseen tullakseen tajutuksi.

Yleensä on suomenkieliselle sivistykselle ja sivistyneistölle tunnusmerkillistä puhtaan henkisen harrastuksen sijasta aatteellinen harrastelu. Kun hengenviljely vielä on niin alkuasteellaan, ettei ihmisellä ole ainesta yksilöllisempään eetillisten ja taiteellisten elämänarvojen itsenäiseen, alkuperäiseen ja puhtaaseen tajuamiseen, yleensä yksilölliseen elämän selvittelyyn, niin sivuutetaan yksinkertaisesti tämä työläs ahdinkoinen viljely, ja purjehditaan lavein purjein yhteiskunnallisen parannustyön väljille vesille. Kun ei ole hengen kiintonaisuutta ja tarmoa ainoaan satoisaan hengentyöhön, itsekasvatukseen, oman yksilöllisen elämäntuntemuksen ja -kokemuksen syvemmäksi ja tietoisammaksi viljelyyn, niin livahdetaan kevyesti tämän raskaan ja ainoan ihmisarvoisen elämäntehtävän ohitse, ja aletaan kasvattaa itsensä sijasta muita ihmisiä, harjoittaa helppohintaisinta ja hyödyttömintä hyväntekeväisyyttä, siveellispedagoogista.

Suomenkielisen sivistyneistön henkinen harrastuspiiri kohdistuu ja rajoittuukin arveluttavassa määrässä juuri tällaiseen yleishyödylliseen suuntaan. Eräät sinään terveelliset ja yhteiskunnallisesti tärkeät ja hyödylliset erikoisharrastukset ovat suomenkielisen yleisön suurelle osalle muodostuneet kaiken henkisen harrastuksen surrogaateiksi, joiden palveluksessa pauhaaminen vapauttaa kaikesta julistajaan itseensä kohdistuvasta mieskohtaisesta hengen viljelyksestä. Minkä tahansa ahtaan ja ulkopuolisen, vaikka itsessään hyödyllisen ja tarpeellisen erikoisaatteen harrastaminen ja levittäminen kasvaa henkisesti tottumattomissa aivoissa suhteettomaan aatteelliseen ja eetilliseen arvoon, muodostuu laajoille, henkisiin elämänarvoihin tottumattomille yleisöpiireille ikäänkuin kaiken aatteellisen harrastuksen, kaiken siveellisen itsekurin tunnusmerkiksi ja pimittää näiltä näköalat muille vapaammille, laajemmille henkisen elämän ulapoille. Tyydytään ja tyrehdytään kaikenmoisiin puoliaatteisiin, ohjataan satamaan jo ennen ulapalle saapumistakin, laskeudutaan hengen työläästä, jos ihanastakin avaruus- ja korkeuslennosta lähimmän kotikatajan oksalle levähtämään. Missä on lähdetty lentoon noustaksi ja kohotaksi hengen siintäviin avaruuksiin, tupsahdetaankin lähimpään, viritettyyn käytännöllisen ja typpeän erikoisaatteilun verkkoon ja sirkutellaan ja raksutellaan siinä, ikäänkuin jo olisivat kaikki taivasten salit saavutetut.

Jos missä, niin meillä on otollinen maaperä kaikenlaatuisille seikkaileville aatesuunnille. Älyllinen arvostelu on niin haparoiva ja kehittymätön vielä, ettei se voi omavaraisesti eroittaa kultaa kuonasta. Vasta kun ajatus viskautuu todesta seikkailevaksi, määrittelystä harhailevaksi haaveiluksi, johtopäätelmällisestä ankaruudesta utopistiseksi suuntailuksi, vasta kun filosofia vaihtuu teosofiaksi, yhteiskunnallinen rakennustyö sosialistiseksi tai puolueuskonnoksi, yksilöllinen taisteleva, problemaattinen vakaumus muodin ja joukkohuumauksen mukaan vannovaksi kategooriseksi yleisvarmuudeksi, vasta silloin voi sillä olla maaperää suomalaisessa yleishengessä--jopa ylen otollinenkin maaperä.

Herkkäuskoisessa hurmiossa suistutaan jokaisen ylimalkaisen, parannusta lupailevan tunnuslauseen mukaan, haltioidutaan sitä ehdottomammin, mitä ahtaammin tai julkeammin noiden »aatteiden» julistajat vain osaavat esittää keppihevosensa kaiken maallisen ja taivaallisen siunauksen vuoretkin aukaisevana, viheriöivänä Moses-sauvana. Meidän julistajamme--olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervoisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita--mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin--kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa. Kukin niistä on siepannut alkuperäisesti ehkä eheästäkin elämänkatsomus-yhteydestä irrallisen, liioitellun ajatuksen sirusensa, jolla sitte huitoo itään jos länteen, hyvän jos huonon sään aikana kuin mikäkin kääpiö-Simson aasinleukaluullaan, niin että siinä silmät alkavat kirjavoitua jo muiltakin kuin filistealaisilta.

Tällaiset löyhäpäiset ja vielä löyhäsuisemmat aateritarit, joita ei suinkaan näkemyksen totuus, ajatuksen syvyys, tunteen tuli ole julistajan tehtävään kutsunut, vaan ainoastaan pelkkä hyvä suu ja liukas kieli, joutilas pää ja epäkaino sydän katsovat meillä itsensä maan suolaksi ja--mikä pahempi!--käyvät meillä sellaisesta.

*

Sivistyksellisiä ja henkisiä erikoisilmiöitä ovatkin meillä juuri tällaiset kaiken jalon, kaiken ylevän, kaiken ihanteellisen, yleensä kaiken kauniilta ja taivaiselta vilahtelevan ja valehtelevan aatteellisuuden papit ja papittaret, nuo, jotka suu ja rinta ilmaa täynnä vaeltavat puhujalavalta puhujalavalle ja selittämättömässä sanahaltioitumisessa puhuvat sinisiin ilmoihin milloin isänmaasta ja kotiseudusta, milloin raittiudesta ja maahengestä, milloin sosiaalisesta yhteishengestä, milloin mistäkin kauniista, jalosta, ylevästä, joka vain antaa tilaa ja tuulta sanojen purjeille, ja jotka humaltuneessa hurmiossa vain tahtovat kasvattaa, kasvattaa! yhden tekevää mihin, kunhan vain kasvatetaan, kunhan vain »nuoriso herää, kansa virkoaa, mielet valveutuvat».

Tämä kasvattaminen kasvattamisen vuoksi, tämä herättäminen, valveuttaminen pelkän herättämisen, valveuttamisen vuoksi--olkoon herääminen ja valveutuminen miten ainekseton, aiheeton ja päämäärätön hyvänsä ja jääköön näiden herätettyjen elämänsisältö miten ontoksi, ohueksi ja epämääräiseksi tahansa--saattaa henkisen elämänaineksen ja elämäntehtävän puuttuessa käydä tuhoisaksikin näille herätyksen uhreille, saattaa suistaa heidät totutuista elämänkäsityksistä ja totutuilta elämänradoilta antamatta mitään elettyä, mitään varmaa elämänpohjaa tilalle muuta kuin heliseviä sanoja, puoliksi tai väärin tajuttuina nekin.