[ ÄLYLLINEN JA HENKINEN KULTUURI. ]

Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja vireästä aatteellisesta harrastelusta. Hyvää tahtoa ja hyvää harrastusta on paljon, touhutaan ja toimitaan jos millä aatteellisen ja henkisen työskentelyn alalla. Kirjallisuudella, taiteella, teatterilla ovat viljelijänsä, suosijansa ja pakisijansa, soitolla ja laululla touhukkaat hommahenkilönsä, jokaisella aatteellisella yrityksellä kiitolliset harrastajapiirinsä.

Suomalaisissakin sivistyneissä piireissä harrastellaan elämän peruskysymysten käsittelemistä, keskustellaan elämän sisäisistä, siveellisistä arvoista, harkitaan taide-elämän ilmiöitä ja yritetään selvitellä yhteiskunnallis-eetillisiä elämänkysymyksiä. Mutta tämä vireys ei tunnu vakuuttavalta. Kaikessa tässä harrastuksen elokkuudessa on jotakin teennäistä, näyteltyä, yksilöllisesti onttoa. Kaikki tuntuu tapahtuvan vain ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja ilmaisunpakosta.

Suomenkielisen sivistyneistön kermapiirienkin seurakeskustelu, missä se sattuu livahtamaan henkisesti vähänkin vaativammille aloille, joilla kysytään yksilöllistä kypsyyttä, elämän käsityksen varmuutta ja omavaraista itsenäisyyttä, on ominaisen epäpersoonallista, haparoivaa ja arkailevaa, ikäänkuin epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa. Se liikkuu joko varsin väljissä ja varovaisissa kaarissa itse puhuttavan asian ympärillä iskeytymättä sen ytimeen, suoriutuu livahtavimmilla, soljahtavimmilla sanasuksilla tällaisista yksilöllisen tuntemuksen arveluttavista, viljelemättömistä suopaikoista, kätkeytyy joko ilmavien, jalojen ja aatteellisten lauseparsien ylevään sumuun, vaippautuu ylimalkaiseen ja kohdistumattomaan sanavaahtoon tai antautuu rohkeasti taivaltamaan joukkototuuksien taattua ja tallattua, kivettyä valtatietä. Sellainen keskustelu on kuin falsetissa laulamista, josta ei virity ainoakaan puhdas, suora, rinnasta kajahtava, tartuttava ja eteenpäin kehitettävä ääni. Ainoakaan vuorosana ei ole siksi asiallinen ja kiinteä, että seuraava vuorosana voisi hampautua siihen viedäkseen keskusteltavaa ainetta eteenpäin syvyyksiin tai korkeuksiin, vaan livahtaa koko sananvaihto tuloksettomana näkömiekkailuna tyhjyyteen selvittämättä mitään ja johtamatta mihinkään. Se saattaa näköään olla erittäin sujuvaakin, julkiliikkeistä ja itsevarmaa, mutta tiukemmasti katsoen on se persoonallisesti epävarmaa ja epätarkkaa, sisäisesti tyhjää--vain näyteltyä vakaumuksen kuorta. Sellaista keskustelemista kuunnellessa on aina mielessä häiritty sivuajatus: nuo ihmiset eivät puhu omaa tuntemaansa, omaa näkemäänsä, eivätkä selvittääkseen itse asiata itselleen, vaan laskettelevat »ajatuksiaan» ja »mielipiteitään» vain todistaakseen sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan ja koska näistäkin asioista juttuaminen kuuluu hyvän seurustelun vaatimuksiin.

Eletään niin tyyten ja naivisti näissä näkö-eleissä ja näkö-mielipiteissä, tässä valhehenkisessä ilmakehässä, tässä henkisen harrastuksen näyttelemisessä, että tällainen keskipintainen suomalainen »sivistynyt» milloin hyvänsä kesken virinnyttä, henkisesti kiintyvää keskustelua saattaa luonnollisimpana kysymyksenä maailmassa sanoa tokaista »mutta mikä on teidän yksityinen mielipiteenne asiassa?»--Seurapiirimme elävät suuressa mitassa julkisen arvostelun murusilla, sieppaavat seurakeskusteluun tarvittavat välttämättömät vaihtorahaset lehtensä viimeisestä teatteri-, taide- tai kirjallisuuskatsauksesta.--Onnistuneen letkauksen tästä laatupiirteestä laski se petiittipilailija, joka pakinoidessaan ensi-ilta vaikutelmiaan johtui pulmaan: »Entä kappale? kysytte. Merkillinen kysymys! Eihän sitä vielä tiedä muut kuin lehtemme arvostelija!»

Valikoivaa muoto-aistiakin harrastellaan. Pidetään nolona juttuna, jos jossakin kultuuriaikakauskirjassa sattuu epäjohdonmukaisuutta kultuuri-sanan oikeinkirjoituksessa, mutta suvaitaan luonnollisena seikkana samaisessa aikakauskirjassa kenen hyvänsä kehittymättömän sinisukan vapaasti latelemia komprometteeraavia naivisuuksia.--Hypistellään ja nyrpistellään jonkin näyttelijän ääntämistä, mutta ollaan tajuttomia ja tunnottomia saman näyttelijän tunteen hehkulle ja alkuvoimaiselle, väkevälle ihmishahmoittamiselle. Hienostellaan jonkun kirjailijan keikailevissa henkevyyksissä, mutta ei huomata hänen luomansa täydellistä hengetöntä latteutta. Kaikessa taiteellisessa ja henkisessä suhtautumisessa noudatetaan nähtävästi elämän ohjetta: »kuurnitkaa hyttyset, nielkää kameelit».

*

Älylliseen selkeyteen ja itsetietoiseen totuuteen pyrkimys on suomenkielisessä sivistyneistössä vielä niin uinuvalla asteella, yksilöllisyys niin kehittymätön siinä, että herkät, sisäiset, aineettomat hengen käsitteet ovat sille vielä vain pelkkiä sisällöttömiä, epätajuttuja sanoja. Yksilöllinen viljely ei ole vielä ennättänyt vaivata mielissä hereille yksilöllistä vakaumusta: Sivistyksen tiivein, sisällökkäin ja jaloin hedelmä, tietoisaan elämännäkemykseen virinnyt yksilöllisyys ei ole vielä ennättänyt kypsyä suomenkielisellä sivistysvainiolla. Erikoistyöaloilla saattaa kyllä tavata ammatillisesti ja opillisesti tyydyttävästi valmistuneita henkilöitä, mutta puhtaasti inhimillisesti on näiden kehitys vielä keskeneräinen. Elämänkatsomus joko uinuu epämääräisissä itsetiedottomuuden harsoissa tai on se päällisin puolin omistettua lainatavaraa, sovinnaisia sanoja.

Näköään henkisesti heränneetkin huomaa usein vain ulkonaisesti omistettujen elämänkatsomuskaavojen ja -puitteiden mukaan sokeasti vannoviksi jyrkiksi »periaatteen» miehiksi, joilla ei henkisessä elämänsuhtaumisessaan ole itse-eletyn elämänkatsomuksen joustavaa ja hedelmällistä mukautumis-, sopeutumis-, omistamis- ja kehittymiskykyä. He ovat vain kuin viivoittimella koneellisesti kerta kaikkiaan jakaneet itselleen elämänilmiöt periaatteen mukaisiksi ja periaatteen vastaisiksi. Elämänkatsomus on heille samaa kuin siviiliavioliitto, Prometheus-yhdistyksen jäsenyys, radikaalis-materialistinen puhdasoppisuus j.n.e. Heidän naivi, silmälappuinen ja suorakulmainen kriitillisyytensä, kaavailonsa ja kaavauskoisuutensa sulkee viitoitettuihin puitteisiin mahtumattomat ilmiöt yli-ikäisinä ja auttamattomasti vanhentuneina syrjään, jakaa ja karsinoi käden käänteessä asiat, ihmiset ja aatteet vuohiksi ja lampaiksi.

Nämä tällaiset hanakat vapaa-aatteilijat, joiden koko henkinen eläminen on taistoonhaastajan uhka-asennetta kaikkea kaavautunutta ja vanhentunutta vastaan, ovat itse koko henkisessä sisällössään pelkkää kaavaa ja kuorta, mitä ilmetyimpiä ja jäykimpiä puhdas- ja oikeaoppisuusmiehiä, tuomitsevia ja ahtaita, ovat dogmaattisia dogmien vastustajia. He taistelevat muissa sitä henkeä vastaan, jonka täydellisiä ilmestyksiä he itse ovat. He huomaavat raiskan toisten silmissä, mutta eivät malkaa omassaan.