Suomalaisissa liikemiespiireissä onkin runsaasti sellaista löyhää ainesta, joka häärää hommissaan »onnen kaupalla», jonka liiketoiminta ei perustu kovan, kylmän järjen laskelmiin ja laskelmien johdonmukaiseen, terävään toteuttamiseen, vaan ylimalkaiseen, summittaiseen toivorikkauteen. Tällaiset »summamutikka» liikemiehet livastuvatkin etupäässä varsin näennäiseen ja epäproduktiiviseen liiketoimintaan: valmiilla, luoduilla omaisuuksilla keinottelemiseen. Sensijaan että he mielikuvituksellaan vaistoaisivat ja työllään loisivat mahdollisuudet ja edellytykset uusille antoisille liikeyrityksille, että he huomioittensa asiallisuuden ja syvällisyyden perustuksella tunkeutuisivat ja pääsisivät uusille liike-elämän urille ja lähteille ja johtaisivat näidenkin elvyttävät vedet yleisen taloudellisen elämän julkivirtaan, että he luovassa, todellisessa liiketoiminnassa noutaisivat ja kohottaisivat päivän ja toiminnan valoon yhteiskuntakokonaisuuden salauumenissa piilleet pääoma-aiheet, sensijaan tyytyvät he leikkimään vain kuollutta, hedelmätöntä, umpimähkäistä noppapeliä jo luoduilla ja muodostuneilla pääoma-arvoilla: ostavat ja myyvät maatiloja ja hevosia, kaupunkikiinteistöjä ja tehdas- ja pankki-osakkeita, henkivakuutuskirjoja ja paperiomaisuuksia.

Sitenpä muuntaa tosiasioiden paino ja oma löyhä ja pinnallinen suhtautuminen omaan elämäntehtävään tällaisen alkuaan ehkä vilpittömänkin aatteenpalvoja-liikemiehen silkaksi keinottelijaksi, liikemiestoiminnan aatteellisesti tarkoituksettomimman ja kyynillisesti itsekkäimmän ihmistyypin edustajaksi, tuoksi taloudelliseksi rosvoritariksi, joka itse mitään luomatta kärkkyelee taloudellisen elämän elävän virran varrella siepatakseen sen paperivaahdosta valmiin satasen sieltä, tuhantisen tuolta, mutta aina itse myöskin altisna tämän samaisen oikullisen virran hahmaiseville pyörteille, yhtä läsnä miljoonien mahtia kuin vararikon kuiluakin, yhtä kypsänä yhteiskunnallisen valtamiehen luottamusasemaan kuin nimenväärentäjän vankikoppiinkin.

Tapaa tiedemiehiä, joihin odottamatta onkin kätketty liike- ja käytännönmies, ja joille saavutettu tohtoruus tai professorinistuin merkitsee yht'-äkkistä selkeytymistä omasta varsinaisesta elämäntehtävästä. Syrjäisen tutkijakammionsa viileästä, eristetystä hiljaisuudesta pöllähtävätkin nämä luulotellut minervalinnut yht'äkkiä maailman kirjavalle markkinaturulle täysisiipisinä Merkuriuksina. Ylen tuttujahan ovat keskuudessamme liike--ei! vaan tiede--ei! vaan liike-tiedemiehet, jotka juoksevat--ei kirjastoissa ja arkistoissa, vaan pankeissa ja pörsseissä; jotka urkkivat--ei tieteellisiä aikakauskirjoja, vaan kurssilistoja; jotka pohtivat--ei tieteensä ongelmia, vaan tontti- ja kiinteistöarvojen nousua ja laskua; jotka kantavat paksuissa salkuissaan--ei tieteellisiä muistiinpanoja, vaan vekselilomakkeita ja osakekirjoja; jotka harrastelevat--ei kansantalouttaan, vaan yksityistalouttaan--ja alinomaisella liikekannalla ollen siinä lomassa pistäytyvät nostamassa professorin-palkkansa tai dosentuuri-apurahansa.

Tapaa politiikkoja ja sanomalehtimiehiä--heitä on jo laajemmin käsitelty puolue- ja sanomalehti-olojamme kuvattaessa--jotka ovat politiikkoja ja sanomalehtimiehiä vain näytelläkseen julkisen ja yhteiskunnallisen toiminnan mahti- ja hommamiestä ja kohistakseen ylimalkaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa ilman että heillä sydämellään on ainoatakaan asiaa, jonka toteuttaminen pakottaisi tai ajaisi heidät tähän julkiseen toimintaan. Nämä yhteiskuntaharrastelua keikaroivat esiytyisivät itselleen ja luonteelleen paljoa otollisemmassa valaistuksessa, jos kätkisivät älynsä kynttiläpätkäsen vakinaisen toimialansa vaatimattomaan vakkaseen ja rajoittaisivat julkisuusmies-haaveensa ja -pyyteensä niihin juhlahetkiin, jolloin nuoruudessaan pääsevät johtamaan franseesikarkeloa, vanhuudessaan pitämään paistipuheita.

Tapaa estetiikkoja ja kirjallisia arvostelijoita, tapaa taiteellisten laitosten johtajia, työtarmoisia ja elokkaitakin joiden hengenominaisuuksissa vain ei parhaalla tahdollakaan voi havaita yksilöllisen taide-elämyksen vaistoa, sisäistä, mieskohtaista, elävää tunnesuhdetta taideilmiöihin. Kysyy hämmästellen, mikä ihme on vetänyt juuri heidät--ilmeiset ja luontaiset yhteiskunnallisen työskentelyn miehet, joiden käytännöllinen ja kylmä, mutta tunnelmallisesta tuiki rajoitettu ja niukka selväpäisyys, älyllinen, jäykkä suoraviivaisuus ja toiminnallinen kunnianhimo vasta yhteiskunnallisessa työssä ja vaikutuksessa tai jollakin käytännöllisen toiminnan alalla, laajan maanviljelyksen, monihaaraisen liiketoiminnan järjestämisessä olisi päässyt luonnollisiin oikeuksiinsa--mikä ihme on juuri heidät, taidevaistottomat, vetänyt arkojen, etupäässä ja pääasiassa herkkää, altista, mieskohtaista henkistä vastaanottokykyä vaativain kaunotieteellisten kysymysten käsittelemiseen. Oman luonteensa rajojen vuoksi on heidän näillä aloilla aina liikuttava vieraalla, oudolla ja arveluttavasti epävarmalla pohjalla ja ainaiseksi rajoituttava pelkkään ulkoa älyttävään ja ulkoa opittuun muodolliseen järjestelemiseen ja muodolliseen tajuamiseen, kuolleeseen luokittelemiseen. He eivät voi oman sisäisen välittömän näkemyksensä turvissa ja valtuuttamina käydä itsenäisesti ja alkuperäisyyden luovalla itse- ja omavallalla käsittelemään taiteellisen elämän arkoja ilmiöitä.

Nämä estetiikkomme samaten kuin heidän varsin läheiset hengenheimolaisensa, meidän »metafyysisesti tuijottelevan» kansamme harvalukuiset »filosofit» ja elämäntutkistelijat, ovat henkisessä epämääräisyydessään ja värittömyydessään, näkemyksensä ylimalkaisuudessa, arkuudessa ja innottomuudessa, ilmaisunsa väljähtäneessä unisessa laimeudessa, tuntopiirinsä harmaassa, kuivassa, matalassa arkisuudessa, koko hengensävynsä laimeassa, sovinnaisessa, järkeilevässä kalseudessa ja jäykkyydessä eksyneet alalle, jolla vain terävä ja yksilöllinen tunteen ja älyn intensiteetti voi avata työalat avoimiksi työskentelevälle hengelle.

Niin esteettisessä kuin siveellisessä elämänselvittelyssä voi vain se ihminen, jolla on ehtymättömänä sisäisenä havainto-aarteistonaan ja työaineistonaan syvä ja laaja, tuntemisen tulessa herkistetty ja kypsytetty, järjen kirkkaudella valaistu, tahdon tarmolla terästetty yksilöllinen elämäntunto puhua jotain sanomisen arvoista ja avata syvemmän elämänkäsityksen vaot. Vain sikäli mikäli ihmisen elämäntuntemus on noudettu palavasta kokemuksesta ja mikäli hänellä on sanan hallitsevaa ja leimaavaa mahtia, voi hän pakoittaa ulkonaisen ja sisäisen elämän vastahakoiset, ihmisjärjen käsiteltävistä niin liukkaasti livahtavat ilmiöt näkemyksen- ja totuudentäysiin, alkuperäisyytensä voimalla itse itsensä todistaviin ja pysyväisiin määritelmiin.

Pelkkä hyvä tahto, tunnollinen harrastelu ja uskollinen uutteruus eivät yksin avaa ihmisen eteen elämän sulkuja, eivät välähytä hänen hurmioituvan katseensa ja tuntonsa eteen kauneuden ja totuuden eläviä, rikkaita, huikaisevia maailmoja, eivät tee hänestä luovaa henkeä. Todellinen kauneuden vaistooja, kuten todellinen totuuden vaistoojakin tarvitsee elämän lähteille murtautuakseen tulisen sydämen, hienon, leikkaavan, kylmän älyn, uljaan rohkenevan tahdon, alku- ja itsevoimaisen luonteen, kypsän, tietoisan, säikkymättömän yksilöllisyyden.

Kaikilla henkisen työskentelyn ja itsetoteuttamisen aloilla tapaa meillä tätä samaa yksilöllistä kehkenemättömyyttä. Suhde elämäntehtävän ja tehtävän suorittajan välillä on ulkopuolinen, epäyksilöllinen ja satunnainen. Useimmat ovat juolahtaneet aloilleen ja elämäntehtäviinsä vain näön vuoksi, ei oman luonteensa ja taipumustensa painosta, vain ulkopuolisten, harkittujen sivuvaikuttimien aiheuttamina, ei sisäisestä kutsumuksesta, vain arvonimien tai palkan vuoksi, ei suorittaakseen oman elämäntyönsä, ja jäävät senvuoksi koko elämäntyössään ulkopuolisiksi, löyhiksi ja puolinaisiksi vailla sitä yksilöllistä antaumusta, joka yksin tekee ihmistyön eläväksi, luovaksi ja todelliseksi.

[a] ]