Kaikkiallakin on henkisesti laimeita, älyllisesti vaatimattomia ja eetillisesti kehittymättömiä ihmisyksilöitä, joilla ei ole hengen rohkeutta, arvostelun tarkkanäköisyyttä ja älyn vilpittömyyttä katsoa elämää silmästä silmään, vaan jotka elämän todellisuudesta pakenevat hemmoteltujen, tuudittavain toivojensa kangasteleviin unelmamaailmoihin ja jotka kieltävät suuren, ankaran, pakoittavan elämän, kätkevät ja hämmentävät itseltään totisen, velvoittavan, taisteluun ja puhdistumiseen ajavan tai sortumiseen suistavan totuuden hauraiden haaveittensa, löyhien, uneksittujen toivojensa, niin sanotun ihanteellisuutensa aineettomalla ja aiheettomalla verholla. Mutta muualla asettaa viljelty ja valveutunut älyllinen ja eetillinen tietoisuus luonnolliset rajat tälle hengen suunnalle, se ei siellä pääse leviämään henkisesti puolimittaisten piirejä laajemmalle eikä vakavammasti eksyttämään ja tartuttamaan yleistä mielipidettä.

Meillä sensijaan on tällä, ei elämänkatsomuksella, vaan elämänvaiheella ollut ylen otollinen ilmapiiri. Henkisessä maaperässä, jossa ei ole arvostelun kirpeätä, leikkaavaa ja karaisevaa suolaa riittävästi tuhotakseen kaikki ajatuksettomuuden hyötyvät loiskasvit, siellä rehoittaa nopeasti kaikellaisen perusteettoman valeaatteellisuuden, valeihanteellisuuden, sumuisen haaveellisuuden, kaihoilevan hentomielisyyden, ylimalkaisen, tehottoman hyvänsuopuuden löyhä rikkaruohosto; siellä ei hengen kuri ole kitkonut kaikkia levitteleikseviä näkökasveja pois peittämästä ja tukahuttamasta jaloa, todellista hedelmää kantavaa kasvullisuutta.

Niinpä kukoistaa ja heloittaakin meillä suomenkielisissä sivistyspiireissä lavan täydeltä kaikenmoinen hengenvalhe. Niinkuin se väkevästi värittää eetillistä ja yhteiskunnallista elämänkatsomusta samaten se vallitsee taiteellista ja kirjallista tajuakin. Määräävät yleisöryhmät, yleinen hallitseva makusuunta, jopa yleensä katsoen taiteellinen ja kirjallinen arvostelukin--sekä julkinen että vielä enemmän yksityiskeskustelussa tapahtuva, mieskohtainen--ovat selittämättömästi ja uskomattomasti vaistottomia taideilmiöiden edessä. Sivistyneistömme parhaimmistokin on vielä suurelta osalta hengen vaistoiltaan niin vakaantumaton ja kehittymätön, ettei sillä useassa tapauksessa ole hengen ilmiöihin nähden välitöntä tajua, henkistä herkkä- ja puhdaskuuloisuutta eroittamaan väärää ääntä oikeasta.

Meillä on jopa taiteellisesti määrääviäkin ja vaikutusvaltaisia yleisöpiirejä, joilla--yhdensävyisinä ja -syvyisinä siveellisten henki- ja kasvisiskostensa kanssa, noiden, jotka ovat ottaneet erikoisalakseen uskonnollisen tai siveellisen hyväntekeväisyyden--ei ole silmää ja rohkeutta katsoa elämää ja taidetta suoraan silmiin.

Omistamatta sitä tuntemisen alkuperäisyyttä ja välittömyyttä, sitä elämän tunnustamisen syvyyttä ja laajuutta, että elämä sinään riittäisi heille, että elämän oma syvyys, sen ankara ja jalo, jos synnillinenkin suuruus, sen sekä alhaisuuden että ylhäisyyden paisuva rikkaus puhuisi heille palavaa kieltänsä, rientävät he naisekkaassa säikkymisessä ja kaihtimisessa kaunistelun valhekaapulla kätkemään tämän alkuperäisen kauneuden säälimätöntä, polttavaa suuruutta. Heille--näille kaihoileville ja kainoileville kaunosieluille--on elämän alastomuus liika aurinkoinen, häikäisevä ja paratiisillisen paljas ja siksi verhoovat ja peittelevät he sitä viikunalehvillään, ripustelevat kauneudelle sirostelun hepenöitä, somistavat siveyden sopivaisuudeksi, viattomuuden sievistelyksi, hyvyyden makeudeksi, peittävät alkuperäisyydeltä silmät ja sitovat rohkeudelta siivet, kesyttävät taiteen ylväät, ankarat, ilmoja viiltävät, vapaat kotkalinnut siroisiksi, sirkutteleviksi, kotoisiksi kanarialinnuiksi.

Meillä ei vaadita taiteelta tunnetta, vaan tunteilemista, ei vaadita, että elämän eletty suuruus, rikkaus ja hartaus on virittänyt taiteilijan totuudellaan ja että hän taistelevassa--ehkä tapailevassa ja sammaltelevassakin--etsinnässä hakee uusia muotoja uudelle näkemykselleen, ammentaa täyttä, totta ja rikasta elämää vaikkapa vielä vajanaisiinkin muotoihin, vaan vaaditaan, että hän vaikkapa valehteleekin elämäntuntemuksensa sisällön, kunhan hän vaan tarjoo sen sovinnaisissa, pintasiloisissa, näkövalmeissa muodoissa: hän saa tarjota vanhoissa maljoissa vaikkapa vain jo nautittujen hedelmien kuoriakin, näyteltyjä tuntemuksia elettyjen ja alkuperäisten asemasta.

Taiteellisten ankkalampiemme siipirikoille liitäjille ja liihottajattarille on taiteellisena ja eetillisenä elämänihanteena makeus, makeus liuotettuna teeveteen tai romaaniin, hilloon tai tauluun, ompeleeseen tai arvosteluun, taiteelliseen luomaan tai siveelliseen tekoon. Mitä häikäilemättömämmin teeskennelty ja teennäinen taideluoma on, mitä hivelevämmästi siloisa ja sovinnainen on taulun värisointu tai korskailevammasti pingoitettu sen muotosommittelu, mitä epäkainommin hempeä ja makea on sävelen väräjöinti, mitä höllemmästi tunteileva runon tunnepohja, mitä sirostellumpi näytelmän elämänkuva, mitä ohuemmasti hentoileva ja aatteileva kertomus on, sitä kiitollisemmin ottaa sen vastaan samassa väärässä vireessä oleva yleisö.

Tällaiselle yleisölle saa yleensä touhuta taiteessa ja taidetta miten laimein, tyhjin ja tumpein hengin ja sydämin hyvänsä: saa suurennella ja paisutella mitättömyyttä, pöyhistellä hengen, ajatuksen ja tunteen turhanpäiväisyydellä--kunhan vain osaa silata hommailunsa nimellisellä ja ulkopuolisella taiteilemisen näkökorulla ja rihkamalla ja tekaistun taituruuden ilmeellä. Vasta tällaiselle taiteelle alkavat humista ylistelyn virret ja vasta sitä rientää palvomaan ihailijattarien ja ihailijoiden hurmattu virta.--Taivaan kaukaisella, kylmällä laella kimalteleva omavaloinen aurinkotähti ei tenhoa ja kiinnitä tottumattoman ja mielikuvituksettoman silmää yhtä välittömästi kuin sateenkaaren heijasteleva, silmää hivelevä värivalhe haihtuvan pilven leijailevassa udussa.

*

Ihmeellistä kyllä kulkevat meillä tällaisen sinisukka-elämänkäsityksen lumoissa, eivät vain hienosteleva, taideharrastelua muoteileva naismaailma ja kaunosielujen sirosteleva, kaihoileva parvi, vaan astelevat siinä mukana vakaisina »miehet partasuu-urohotkin». Miehet, joiden jäyhien aivojen ja koleiden rintojen odottaisi vasta jossain Edda- tai Nibelunglaulujen jylhissä ja teräksenkalskavissa jäämaailmoissa löytävän jotain, joka voisi antaa heille aavistuksen runottarien siipien suhinasta--nämä osoittautuvatkin kauneuden maailmoissa liikkuessaan peräti kesyiksi ja vaatimattomiksi. Liikkuen itselleen tuiki oudoissa ja arveluttavissa ympäristöissä, joissa heillä ei ole mitään omavaraisen tunnekokemuksen varmaa, vakavaa maaperää jalkojensa alla, täytyy näiden mauntuomarien johtokunnissa ja lautakunnissa istuessaan tuiki varovaisesti ja diplomaattisesti punnituin ja kätkevin sanoin käsitellä ja hypistellä kohtalon ja luottamuksen oikusta heidän arvioitavikseen joutuneita, heille niin epäilyttävästi yllättäviä ja heidän karhunkämmenissään niin hauraasti särkyviä, arkoja kauneusarvoja.