Komiikka on toisinaan suurenmoinen, kun näkee tällaisista arvonmiehistä kokoonpannun lautakunnan vakavimmalla hartaudella ja perusteellisella seikkaperäisyydellä käsittelevän mitä elotonta ja keinotekoista taiteellista tekokukkaa hyvänsä, sanelevan pöytäkirjaan vakaisia arvelujaan sen teknillisen rakenteen erinomaisuuksista--»tekniikka» onkin näiden konsistoriaalien mielityimpiä iskusanoja ja, kun mieskohtainen taidevaisto on mykkä eikä muutakaan sanottavaa keksi, niin sanoo, että teokselta puuttuu tai että sillä on »tekniikkaa» ja verhoutuu sen jälkeen auguurin vaippaan--pakisevan teoksen »vakavasta aatteellisesta pohjasta» ja sen »henkevyydestä» tai »hienosta mausta».--Teknillisellä erinomaisuudella tarkoittavat he tekeleen sovinnaista ja huoliteltua siloutta; vakavalla aatteellisella pohjalla joko tekeleen puisevaa yhteiskunnallista parannustendenssiä tai sen veretöntä, arkista järkeilyä: »se herättää ajatuksia»; henkevyydellä ja hienolla maulla tarkoittavat he taas sen löyhää ja pintapuolista sievistelyä tai sen taivastelevaa ihantelua.--Tällaiset arvioimiset osoittavat yhtä pätevää asiantuntemusta kuin jos puusepän työtä arvioitaessa tuntijan ilmeellä tirkisteltäisiin ja siliteltäisiin huonekalun höylättyä, lakeerattua pintaa ja sen perusteella kehuskeltaisiin tekijän »tekniikkaa», »tarkoituksenmukaisuutta» ja »kaunista, hienoa työnjälkeä», mutta jätettäisiin liitteet ja rakenteen kiinteys tarkastamatta, muotojen puhdaspiirteisyys aistimatta, huomaamatta edes voiko koko tekele seista omilla vankkuvilla jaloillaankaan.
*
Näiden sievistelijöiden täydennyksenä ja vastineena on meillä muuan toinenkin taiteellisten harrastelijoiden ryhmä, jonka henkinen epäkypsyys ja omavaraisen itsenäisyyden puute on ihantelevan kaunosieluisuuden sijasta viskautunut vastaavasti liioittelevaan ja vaistottomaan kielteisyyteen ja varhaisvanhaan kriitillisyyteen. Kuten edelliset suhtaumisensa epävarmuudessa turvautuvat valikoimattomaan palvomiseen samaten nämä jälkimäiset koettavat peitellä mieskohtaisen tunnesuhteensa epämääräisyyttä yhtä valikoimattoman, ylimalkaisen ja epäasiallisen kriitillisyyden näkökuorella.
Ylen tutusti kotoisia ovat meillä savolaisemme, joiden itsevarmaa kaikkitietoisuutta ei mikään maailmassa saa yllättää ja joiden arvostelun terävyyttä ei mikään maailmassa saa vetää nenästä, jotka, jos näkisivät lehmän lentävän, tyvenesti ja ällistymättä kohta sanoa tokaisisivat: »noita tuommoisia näkee siellä Savon puolessa joka päivä»--ja jotka sattumalta teräspalloa kopeloidessaan eivät malta olla hiukan kehaisematta arvostelunsa alituista valppautta huomauttamalla: »tokkopahan tuo niin kova on kuin se on olevinaan, kehtaisipa sitä hiukan puserrella näin miehen kourilla, niin eiköpähän pehmenisi».
Näitä samoja hyviä savolaisiamme--savolaisia niin kuvaannollisessa kuin kirjaimellisessakin merkityksessä--lievällä ranskalaisvernissalla siveltyinä tapaa meidän taiteellisesti ja henkisesti harrastelevissa piireissämme runsaasti. Sekä seura- että julkisina maun- ja taiteentuomareinamme esiytyy paljon näitä naivisti kriitillisiä sieluja, joilla ei tunnu olevan mitään sisäistä näkemyksen suhdetta käsittelemiinsä asioihin: he puhuvat vain itsensä tehostamiseksi, puolittain tajutun heikkoutensa peittelemiseksi. Taiteellisesti tartuntavapaina on hetken kuosi tai turhamaisuuden oikku heittänyt heidät arvostelemiseen; ja säilyttääkseen edes ylemmyyden näön--jos ei sisältöä--turvautuvat he silloin lähimpään ja helpoimpaan keinoon: he kieltävät arvon kaikelta, jota eivät tajua tai jota ei kuosin hetkellinen kaikkivalta pyhitä heille. Nämä, joille mikään ei ole hirmuisempaa kuin ajatus, että hekin saattaisivat jossain asiassa näyttää nenästä vedetyiltä, haarniskoivat neuvottomuutensa epäilyn itsevarmaan sotisopaan ja aseistavat heikon kätensä yleisen, periaatteeksi omistetun kieltämisen jäykällä miekalla. Heille ei puhu, eikä heidän arvostelemistaan häiritse taide- tai hengenilmiöiden oma sisäinen välitön arvo ja suuruus enempää kuin niiden tajutut vajanaisuudet ja heikkoudetkaan. Surmikseen eivät nämä tällaiset sallisi minkään vallata ja tenhota itseään: he pitäisivät miehen kunniansa menneenä, jos auringon täpliltä huomaisivat auringon, Homeron nukahduksilta Iliadin jumalaisuudet. Heidän korkean kriitillisen puujalkaylemmyytensä voi korkeintaan luhistaa vain uuden uutukaisin, kontinentaalisin kuosinmukaisuus ja läikkävin, moitteettomin ranskalaisvernissa.
Tunnemmehan niin ylen hyvin nuo niin kotoisat kultuuri-ilmestykset, nuo hieman taiteita harrastelevat, hieman elämää ja liköörejä tutkistelevat, hieman elämäntehtäviinsä valmistautuvat, hieman vekseleitään järjestelevät suomalaiset »kultaiset» nuorukaisemme, jotka räätäli on ranskalaistanut ja ravintola opettanut tavoille, viimeinen, siepattu henkisen kuosi-ismin tunnuslause varustanut elämänkäsityksellä.
Kapuamiltaan maailmanmiehisyyden yleviltä huipuilta tähyävät he turvallisina maailman menoa ja elämän vellovaa merta. Mikä maailmassa saattaisikaan enää olla niin suurta, ihanaa ja alkuperäistä, että se näkyisi suurena, ihanana ja alkuperäisenä tällaisiin korkeuksiin! Mikä innostuksen aalto voisi olla niin paisuva, ettei se näyttäisi hymyilyttävän pieneltä ja litteältä tällaisissa huimaavissa ilmapiireissä väilyvälle ja viihtyvälle hengelle!
[a] ]
[ TAITEELLISIA JA KIRJALLISIA SUUNTAVIIVOJA. ]
[a] ]