Varsinaisesti luovilla hengenaloilla pääsee tämä yksilöllinen kehittymättömyys tuntuvammin esiytymään kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa kuin säveltaiteessa ja kuvaavissa taiteissa. Nämä, sävel- ja kuvaamataide ovat kielellisten rajojen ylä- ja ulkopuolella ja senvuoksi välittömämmässä kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa niin yleiseuropalaisten hengenvirtausten kuin koko kotimaisen henkisen viljelyksenkin kanssa.
Korkeampi säveltaide ja ylimykselliset kuvaamataiteet edellyttävät kaikkialla erikoistunutta ja vaurastunutta henkistä ja aineellista viljelyä. Niinpä viihtyvät meilläkin nämä valitummat muototaiteet etupäässä ruotsinkielisen yläluokkamme sekä hienostuneen ja kouliutuneen taidevaiston että aineellisen kannatuksen varassa. Tämän yleisöpiirin valikoimisen aisti ja ymmärtävä, myötätuntoinen harrastus on siksi sekä valpas, herkkä ja varma että armoton, että taiteenharjoittajat itsekin tulevat tämän sekä kiihoittavan että ankaran ja karaisevan henkisen ilmakehän vaikutuksesta pakoitetuiksi ja kannustetuiksi tiiviimpään itsekritiikkiin, keskitetympään voimien kokoomiseen, kohdistamiseen ja ponnistamiseen ja kantavat nämä taide-alat senvuoksi meillä suhteellisesti puhtaampaa ja valitumpaa muotokurin leimaa.
Hataran mitättömyyden, suurentelevan keskinkertaisuuden ja kaikellaisen teeskennellyn taideluomisen on senvuoksi vaikeampi näillä aloilla saavuttaa ainakaan pysyvämpää jalan- ja arvosijaa, jatkuvaa näkömenestystä, kun taas todellinen luova voima tulee vaistoisammin huomatuksi ja nostetuksi oikeuksiinsa, saaden virittävässä ja hedelmöittävässä yleisessä myötätunnossa kiihottimen yhä syvempään, suurempaan ja ankarampaan luomiseen.--Aineellisesti osoittautuu tämä ruotsinkielisten yleisöpiiriemme kannatus näitä taidealoja kohtaan taas siinä, että nämä yleisöpiirit yhä edelleenkin muodostavat meillä jalompien musiikkitilaisuuksien taajan, uskollisen ja hallitsevan kantajoukon ja että yleiseuropalainen musiikkielämä meillä aineellisesti on mahdollinen vain näiden piirien varassa. Näiden samojen yleisöpiirien varavampaan ja auliimpaan ostokykyyn on lukuisten kuvaamataiteilijaimmekin niinikään etupäässä perustettava niukka aineellinen toimeentulonsa.
Tämä asiantila ei kuitenkaan oikeuta mihinkään päätelmiin erikielisten yleisöpiiriemme suuremmista tai vähemmistä taiteellisista edellytyksistä. Jos nimittäin alkaa vertailla suhdetta suomen- ja ruotsinkielisen yleisön taideharrastuksen ja luovan taiteellisen tuottavaisuuden välillä, huomaa nopeasti, että--miten vireä ja herkistynyt ruotsinkielisten yleisöpiiriemme taidetaju ja -harrastus onkin--tuottavat taitelijat siitä huolimatta kuitenkin hallitsevalta enemmistöltään kuuluvat suomenkieliseen yleisöryhmään. Tämä onkin luonnollista ja aivan kuten tulee ollakin terveessä yhteiskunnassa. Luovat voimat kohoovat pohjan vereksistä voimista, ylemmät, aineellisen ja henkisen kultuurin saavuttaneet yleisöpiirit taas muodostavat sen suojaavan ilmakehän, jonka turvissa, hoivissa ja kurissa herkät sisäiset hengenilmiöt voivat aukoa ja kehittää arat terälehtensä.--Tämäkin kohdaltaan viittaa sekin vain siihen, mikä olisi oikea ja terve, kansallisesti ja sivistyksellisesti satoisin elämänsuhde erikielisten kansalaisryhmiemme välillä: kumpikin ryhmä toisensa hoivana ja voimana, toisensa elävöittäjänä ja väkevyytenä.
[a] ]
Kirjallisuus kuten näyttämötaidekin sensijaan joutuu yksinomaisemmin kehittymään ja varttumaan kielellisten rajojen määräämän henkisen ilmapiirin varassa. Niinpä puuttuukin suomenkieliseltä kirjallisuudelta sekä vakiintuneen, yleisen älyllisen viljelyksen virittämä vitsova, yhä tiukempaan itseponnistukseen kannustava hengen kuri että tämän saman viljeltyneisyyden herättämä älyävän ja aistivan myötätunnon ja ymmärtämisen kiihoittava, hedelmöittävä ja rohkaiseva ilmakehä. Nuoren kirjailijan itsekasvatukselta puuttuu sekä ymmärtävän kritiikin vitsa, että alttiin tunnustuksen kiihotin. Niinpä jää nuori kirjallisuutemme muutamissa suhteissa verrattain epätasaiseksi ja tyrehtyvät useat sen antamat lupaukset kesken.
Miten pätevää työtä kirjallisuudessamme erinäisissä tapauksissa on suoritettukin, saattaa meillä kuitenkin yleisen suosion valta-asemilla ja turvissa kukoistaa myöskin varsin löyhää ja teennäistä taidekasvullisuutta. Jo itse kelpoisaakin kirjallis-taiteellista luomistamme painaa useasti--ulkonaisesti komean ja vuolahtelevan sanonnan ohellakin--sielullinen mehuttomuus, mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus ja niuva puisevuus. Sanonnan yksityiskohtainen ilmekkyys ja elo, sanarunouden yksilöllinen terä ja tarmo kantaa--harvoja poikkeuksia lukuunottamatta--laimeata leimaa. Tässä suhteessa juuri ilmenee kirjallisuudessammekin koko suomenkielisen sivistyksemme yleinen vajanaisuus: yksilöllisen, persoonallisen tuntemisen epämääräisyys.
Kielessämme ja kirjallisuudessamme ei vielä kuin poikkeukselta soi impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Sanat eivät ole virinneet itsenäiseen yksilölliseen eloon, paloon, eivät hehku tuntemuksen liekkeinä; ne ovat vain sointuja tai elottomia, abstraktisia lauseen osia. Kaunis kielemme saattaa parhailla käyttäjillään kyllä soida ja laulaa, mutta se ei leimua tuntemusta. Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella lauselmiaan, hyväillä lause-aaltojen nousulla ja laskulla, sanojen äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän. Heillä ei runollinen luominen ole tuntojen elävää riemun ja kipeyden aaltoamista, ei sielun näkemysten sisäisyyttään särkyvää ihanuutta ja rikkautta, vaan sanojen äänteellistä soittelemista.