Kirjalta ei meillä vaadita sanojen eloa, ei elämän esitystä, joka lainehtii ajatusten ja elämäntuntemusten elävänä merenä, jossa sairastaa tai riemuitsee läsnäoleva, läsnäeletty elämänhurma tai -haikeus, jossa sanat, lauseet, ajatukset ovat elämyksiä, vaan hurmaa ja häikäisee meillä halpahintaisempikin aate- ja tunnekoreilu: pelkkä ulkopuolinen näköaatteilu, taustattomien sanojen ihanteellisuuden ja ylevähenkisyyden kuvastelu ja peiliheijastelu tai sanojen foneettinen, kalevainen kaikutenho. Milloin kirjailijamme tavoittelevatkin tunne-ilmaisua, jää se heillä joko komeilevaksi, paisutetuksi sanamahtiponneksi, jonka kumisevan, suuri-eleisen korskuuden ja kajahtelun alta kaikki persoonallinen tunteminen tuntuu jäätyneen, tai takeltuu se arkailevaksi, epäyksilölliseksi, matalaksi sentimentaalisuudeksi voimatta ainoassakaan sanassa tai tuntemuksessa leimahtaa todellisen elämäntunnon kirkkaaseen, paljaaseen, polttavaan loimoon.
Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.
Erittäin elävästi tulee tämä kirjallisuutemme persoonattomuus esiin siinä löysässä, helpossa ja hedelmättömässä suurtuotannossa, jota kirjallisuudessamme niin paljo harjotetaan. Meillä tekaistaan ylen paljon sellaista kirjallisuutta, joka ei kirjoittajaltansa kysy juuri muuta kuin alkeellisen kirjoittamisen taidon ja istumisen uutteruuden.
Meillä julkaistaan taiteellisina luomina tositapauskuvauksia, jotka sinään tunnontarkalla seikkaperäisyydellä ovat juorutut kirjoittajan kuulumiin sattuneista yksinäisistä elämäntapauksista tai ovat sellaisinaan julkaistuja päiväkirjaotteita tekijän pienelle minälle sattuneista, satunnaisista elämänkäänteistä tai tilapäisistä vastoinkäymisistä. Ulkopuolisesti ja hengettömästi irroitetaan tällainen ulkonainen, tilapäinen tapaus todellisuudesta ja kohotetaan taidenäkemykseksi. Ainoastaan tällaisella »luomis»-tavalla voidaankin joka vuosi, syksyin keväin jouduttaa julkisuuteen kirja toisensa jälkeen, jokainen henkiseltä näköalaltaan yhtä ahdas ja ilmaton, sisällöltään yhtä tilapäinen ja ohut, ihmiselämän ymmärtämiseltään yhtä litteä ja levitelty. Tällaista tunteen tai ajatuksen raakiloa ei mielikuvituksen syvä, kokoova, tihentävä ja kehittelevä työ vielä ole kypsentänyt ja muodostanut tekijän elämäntunnon ja elämännäkemyksen täytelääksi ja täysipainoiseksi hedelmäksi, taiteelliseksi, edustavaksi elämänkuvaksi.
Erikoisalakseen on tämäntapainen eloton kirjailu ottanut meillä kansankuvauksen. Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä. Meillä ei kansankuvaukselta vaadita sitä mielikuvituksen syvää työtä, joka eläytyisi ja sukeltaisi kuvauksenalaisten ihmisten omaan elämäntuntemukseen ja välittäisi tämän elämäntuntemuksen lukijalle sen eletyssä alkuperäisyydessä, vakavassa ainokaisuudessa ja järkyttävässä pakottavaisuudessa; ei vaadita ihmiskuvauksen sisältäpaisuvaa vuota, sitä hartautta eletyn ihmiselämän edessä, joka on kaiken kirjallisen ja taiteellisen luomisen ainoana työnarvoisena aiheena ja aineena, vaan tyydytään meillä kansanelämänkuvauksessa ulkonaiseen, naturalistiseen miliöö- ja tapainkuvaukseen tai aivan pinnalliseen, litteään, tiivistämättömään tarinoimiseen.
Läheistä sukua kansanelämänkuvauksellemme on erittäin runsas viimeaikainen historiallinen kaunokirjallisuutemme. Meillä sepitetään historiallisia kertomuksia, jotka ovat vain historiallisten sattumain ulkonaista, mielikuvituksetonta juttelemista, historiallisten yksityistapausten kaunokirjailevaa värittämistä ja elävöittämistä; ne eivät paisu, keräydy ja syvenny miksikään eheäksi, sielullisesti eletyksi ja myötäelämiseen järkyttäväksi ihmiselämän ja -kohtalon kuvaukseksi. Niissä on pääasiana tunnontarkka, arkeologinen esine-, ajan- ja ympäristönkuvaus, mutta ihmiset liikkuvat niiden museo-ilmakehässä vain hieveräisinä, mielenkiinnottomina varjoina, etuala-nukkeina. Tai käy historiallisesta kuvauksesta mikä Vienantakainen, löyhä ja tunteeton mielikuvitelma tahansa, jossa historiallisen taustan hahmottelu, tapahtuman kuvittelu ja johtelu, värityksen paisuva, eletty tenho, ihmiskohtaloiden myötäeläminen kilpailevat keskenään laimeudessa, latteudessa, ilmattomuudessa ja arkisuudessa.
Historiallinen kaunokirjallisuutemme ja kansanelämänkuvauksemme käyvät henkisesti siis aivan käsikädessä ja valaisevat keskenään rinnastettuina erittäin elävästi toistensa laatua. Kuten vakavampi historiallinen kertomataiteemmekin, tavoittelee vakavampi kansanelämän kuvauksemmekin seikallista, tässä tapauksessa arkeologisen tunnontarkkuuden sijasta kansatieteellistä tarkkuutta ja todenperäisyyttä, mutta laiminlyö kaiken tämän ulkokirjavuuden elävän ja eläväksi loihtivan keskipisteen: ihmisen. Ja kuten kevyempi historiallinen kirjallisuutemme tarinoi löyhästi ja laimeasti haamuiltuja juttuja menneisyydestä, samaten sepittelee kevyempi nykyaikainen kansankuvaus juoksevasti jutustettuja, mutta laimeasti tunnettuja ja haparoiden tartuttuja todellisuuskuvauksia, joiden matalassa kuvastuksessa paljastuu vain pintaeleissään havaittu, tajuttu ja esitetty mieltäkiinnittämätön ihmisvarjojen ja tekaistujen elämäntapausten ohut kudelma.
Meillä sepitetään »ajankuvauksia», journalistisen kepeästi kyhättyjä jutteluita, jotka venyttelevät ja juoksuttelevat yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi, elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummisia. Oikkunsa ja tilapäisen tarpeensa mukaan saa tekijä repostella ja venytellä niitä jos mihinkä tilanteisiin, vaiheisiin ja asenteihin: ne saa pistää rakastelemaan, harrastelemaan, yrittelemään mitä vain, matkustelemaan missä vain, antautumaan mille elämänuralle ja mihin luonnesävyyn hyvänsä, tunteilemaan, ajattelemaan mitä vain, josta kirjoittajalla hetkellisesti sattuu olemaan jotain pakinanaihetta--jos ei juuri sydämellään, niin ainakin kielenpäässään ja kynänkärjessään. Ja jokaisesta tällaisesta saman henkilövenykkeen uudesta muunnosvaiheesta muodostuu uusi kirja: »ajan- ja paikankuvaus».
Meillä kirjoitetaan pingoitettuja, leikillisiä kertomuksia, joiden ainoa elokkuus on kiljuvassa »grimaasissa», ilvehtivässä ele- ja ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa. Tai on kirjan komiikka aivan mekaanisessa ja ulkopuolisessa ihmisen typistämisessä ruumiillisesti ja automaattisesti sätkytteleväksi ihmiseläimeksi, jonka »hengen» liikkeitä tekijän »psykologia» hallitsee ja johtelee yhtä ehdottomalla henkisellä ylemmyydellä kuin kokeellinen fysiologi, hermojen tutkija rampaamansa sammakon liikkeitä.
Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa, ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi savipälveksi. Miten hennostellen sellaisen kirjan elämänkuvaa tarkasteleekin, riisuutuu sen ihanteleva kuulto ensi katseella arkisen sielun arkiseksi kuvitelmaksi, taiteilevan kaunosielun ohueksi, siroksi, keikailevaksi hienosteluksi, artistiseksi, sentimentaaliksi tunnelmoimiseksi.