Johtavatkin henkemme kirjoittavat aatteellisia kirjoja, joissa lukijan ihailtaviksi levitellään yhä ihanteellisempia ajatuksen väikkeitä, yhä seesteisempiä, ylevämpiä hengen kauko- ja kaunonäkyjä. Mutta koko tämä ylevähenkisyys ja jaloaatteisuus on kuitenkin vain koreilua, ei koettua elämää: jokaisen sanan ja lauseen taustana helähtää tyhjyys, jokaisessa ajatuksessa teennäisyys ja tilapäisyys, koko elämänkatsomus on vain sanojen virvaa, ei elämännäköaloja. Meillä ei vaadita ajattelijalta elämänkatsomuksen kamppailtua, eheäksi valettua kokonaisuutta, ei vaadita sitä persoonallisuuden keskeisyyttä, josta ajatukset murtautuisivat esiin välittöminä ja välttämättöminä, vaan tajutaan ja ihaillaan enemmän joutilasten hetkien arkiviisautta, yhteydettömiä mieleenjohtumia ja päähänpistoja, ilmasta siepattuja ja ilmaan iskeviä aprikoimisia, aattelehtimisia, joiden oikukas, aluton ällistyttävyys käy syvämielisyydestä, aiheeton hiuksenhalkoilu älyn hienoudesta, tavoittelu alkuperäisyydestä, tyhjäsisältöisyys aatteellisesta taivashipoisuudesta, tyhjä tuijotus metafyysisestä ongelmoitsemisesta, onttouden kumina vakuutuksen rinta-äänestä.
*
Tämän taiteellisen harmauden, arkisuuden ja mataluuden aiheena on pohjimmiltaan elämäntuntemuksen persoonattomuus. Elämäntuntemisen sisältö ja sen ilmaisemisen pakko on ollut niin heikko ja epämääräinen, että kirjallinen luominen näissä tapauksissa on jäänyt keinotekoiseksi, pakoitetuksi ja näennäiseksi, vaille elämän virtailevien verien hurmehtivaa väriä ja sisällön paisumusta. Ellei oma mieskohtainen hengen sisältö, paisuva luomisen ja julistamisen tarve kutsu taiteelliseen työhön, jää uutterinkin työ tyhjäksi ja tyrehtyneeksi.
Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan, kehäilee liika umpinaisesta omassa ahtaassa piirissään. Se ahertaa niin likinäköisesti jokapäiväisyyden harmaassa kivikossa, se on niin sitkeästi tallautunut ja takertunut arkisuuden liejuun, että siltä on jäänyt kokematta elämän suuri juhla: tuskan täyteläät, paisuvat malmiäänet, elon kipeyden hieno, heljä poltto ja kirvely, riemuisan veren elontäyteläs, hykähtynyt huuma, ilmavan ilon aineeton vapaus ja keveys, ilman ja olemisen pieliin leijaava onnen auer ovat kaikki sille yhtä outoja ja vieraita tuntemuksia. Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä järkähtäneitten elämysten virtaniskalle. Ja sen näköalat ovat liika suppeat, jotta se voisi havaita oikeat luomisen mittasuhteet, jotta se voisi nähdä pyrkimyksensä ja saavutuksensa niiden todellisessa arvosuhteessa ja jotta se tietäisi vaatia itseltään täyden ja hartaan voimien kokoamisen ja ponnistamisen. Siltä puuttuu sisäinen pakotus terästämään itseänsä kaikkeen sille mahdolliseen elämännäkemyksen syvyyteen, korkeuteen ja totuuteen, kiristämään itseänsä täyteen, ankaraan hengen ponteen ja keskittymään kaikkeen sille mahdolliseen luomisen mahtiin ja hartauteen, väkeen ja kirkkauteen.
[a] ]
Samaten kuin kirjallisuus, saa suomenkielinen näyttämötaidekin kehittyä ja vaurastua rajoitetummasti suomenkielisen yleisön vaalinnassa, sen kritiikin karsimana, sen tunnustuksen elähyttämänä. Enkä tässä yhteydessä tarkoita kritiikillä ja tunnustuksella yksinomaan julkisuudessa tapahtuvaa taideluomisen arviointia, vaan sitä paljoa vaikuttavampaa ja luovalle taiteelle läheisempää ja merkityksellisempää suhtautumista, jolla yleisö välittömästi tenhoo esiintyvän taitelijan: vastaanotollaan joko kannustaa tai laimentaa häntä, kylmäkiskoisuudellaan tai innostumisellaan joko herpasee voimattomuuteen, tuudittaa tyrehtyneeseen itsetyytymykseen, ohjaa harhapyrkimyksiin tai karaisee ja kurittaa yhä tiiviimpään työhön.
Suomenkielisten yleisöpiirien haparoiva taidevaisto esiytyykin varsin elävästi näiden piirien suhtautumisessa useihin näyttämötaiteellisiin ilmiöihimme. Meillä on eräitä voimakkaitakin taiteilija-yksilöitä, jotka eivät yleisessä myötätunnossa ja tajussa ikinä ole saaneet sitä ilmaa siipiensä alle, johon heillä olisi ollut oikeus ja joka olisi nostanut heidät niille taideluomisen huipuille, joihin heillä olisivat olleet edellytykset; samalla kun yleinen suosio ja sitä seuraava työtilaisuus toisaalla taas on ollut kohdistuneena ja sysännyt etualalle aivan näennäisiä ja pintapuolisia ilmiöitä, joissa ei ole ollut ainesta eikä edellytyksiä sisäiseen kehittymiseen ja kasvamiseen.
Meillä ei vaadita näyttelijältä elämää, vaan eleitä, ei esityksen totuutta, vaan esityksen ulkotehoa. Häneltä ei vaadita keskeistä, syvää osansa omistamista ja tämän osan sisäistä, korutonta tulkitsemista, vilpitöntä, harrasta ja välittömästi tehoavaa antaumusta, vaan ihaillaan hänessä pinnallista, ulkopuolista loistelemista, itse taideluomalle vierasta ja vaarallistakin, itsehyväistä, itsemielistelevää yksityiskohtien taiturillista korostamista, kokonaisuuden kustannuksella tapahtuvaa väärää itsensätehostamista--jopa osan aivan väärääkin tulkitsemista. Vaikutelmiansa analysoimaankin kypsyneet yleisöpiirit, kuten niiden kanssa samalla tasolla oleva julkinen arvostelukin ovat vasta niin pitkällä, että ne tajuavat vain taituruutta, mutta eivät vielä taidetta: aistivat yksityiskohtien häikäisyn, taiteellisen luomisen ulkokuoren, mutta eivät vaistoa kokonaisuuden joko totuutta tai onttoutta, esityksen sisäistä pätevyyttä.
Niinpä viekin meillä yleisessä arvostelussa voiton sisäisesti eletyn ehytviivaisen ja kiinteän näyttämöllisen sielutaiteen rinnalla mikä ulkonaisesti suurenteleva tekotaide hyvänsä. Äänen keikaileva soinnutteleminen ja paisutteleminen, liikehtimisen ja eleiden muhkeus ja korskaileva mahtipontisuus--miten ontto ja teennäinen hyvänsä--käy meillä sielun ja sydämen valtaisuudesta--»mikä nerous, mikä loisto, mikä voima!» huudahdetaan. Näyttelemisen hengetön arkisuus ja sisäisesti eloton, ruumiillinen reuhtominen, kasvolihasten vääntely: koko ulkokohtainen tilkku- ja yksityiskohtarealismi käy tarkasta sielullisesta erittelemisestä ja näyttelemisen pätevyydestä--»sepä näyttelee hyvin!» ihastellaan. Tekotavan ulkonainen, laskettu ja teeskennelty konstikkuus, etsitty henkevyys ja tavoteltu sielukkuus: koko esityksen pingoitettu, hengetön teennäisyys ja tilapäinen häikäisynräiske käy näyttelemistaidon ihmeestä--»mikä tekniikka!» innostellaan.--Tällaista näyttämötaidetta ihailevalle yleisöllemme ja johtajillemme saattaa tapahtua, että heidän ilmetyt suosikkinsa repivät rikki jalon taideluoman, että väkevä, sisäisesti jännitetty ja suuri, tunnelman kiinteässä eheydessä valtaava näyttämöluoma tämmöisten taiturien hyppysissä pirstoutuu pikku loistohyrskysiksi ja että yllätetty yleisö yht'äkkiä keksasee »kas, onpa Othellokin jo vanhentunut, se ei tehoa enää, vaikka se 'näytellään' näin hyvin!»