[a] ]
Epäilen, että kansoja kuten ihmisiäkin toisinaan johtavat luulot, harhautuneet käsitykset siitä, mikä on oma sisäinen pyrkimys. Kuten yksityisellä ihmiselämällä saattaa kansallakin joskus olla kriisikautensa, ajankohta, jolloin joku vaihe sen kehityksessä on saavuttanut huippunsa ja kypsyytensä ja jolloin kansaelimistössä on pyrkimys, paisuva tarve vuolahtamaan uusille urille, hakemaan uutta ilmenemis- ja toteutumismuotoa sisäiselle, alati vireessä olevalle muodostumistarpeelleen, elämäntarpeelleen.
Tällainen ajankohta on tavallisesti sisäisen tyytymättömyyden, risteilevien, etsivien, taistelevien pyrkimyksien aikaa. On kuin kansan sielu olisi käymistilassa, tulvehtimistilassa, hakisi uomaa, ulospääsyuraa patoutuneille voimilleen, hyökyisi sokeassa, itsetiedottomassa etsinnässä aivan ristiriitaisillekin, vastakkaisille tahoille. Tällaisena ajankohtana saattaa sisäisessä kuohunnassaan itsetiedoton, seestymätön kansan sielu vuolahtaa harhateille, saattaa eksyä, murtautua väärään uomaan: kiihtyneesti, ärtyneesti muodostumisaltis ja -valmis yleinen mieliala voi saada sytytyksensä väärästä herätyssanasta, voi kiteytyä väärien, umpimähkäisen sattuman sen tielle viskaamien johtosanojen ympärille ja voi näiden hetkellisesti harhauttamana tuokioksi hairahtua oman sisäisen laatunsa suunnasta, oman kehityksensä ja historiansa syvästä pohjavirrasta, voi eksyä pitkille, vaikeillekin harhataipaleille ennenkuin taas selkeytyy itsestään, huomaa harhamutkansa ja taaskin taistelee itsensä takaisin omalle uralleen. Kuten ihmisen on kansankin ratkaisevissa ajankohdissa hetken kuohun keskeltä palauduttava, keräydyttävä itseensä, on väkevällä hillinnällä seisahdettava satunnaiset virtailut mielialoissaan, sukellettava syvemmälle niihin ja seestyttävä sisäisesti tyveneksi ja kirkkaaksi tavatakseen sisäisen olemuksensa hiljaisen, syvän ja väkevän pohjavirran, jonka haltuun antautuen ainoastaan menneisyys voi suorana ja hämmentymättömänä virrata tulevaisuudeksi.
*
Suomen kansakin on parin, ehkä useammankin viimeisen vuosikymmenen kuohukaudessa osaksi eksynyt itseltään ja on yhä kulkemassa etäämmälle itsestään, särkymässä vuosisatojen luomasta sivistyskansallisesta kokonaisuudestaan. Ja tätä uraa se on kulkemassa osaksi väärinkäsitettyjen ja väärinsulatettujen, hetkellisten poliittisten iskusanojen lumossa. On viime vuosina unohdettu, että Suomen kansa ja Suomen historia eivät ole viimeisen tai viimeisien vuosikymmenien, eivät edes viimeisen vuosisadankaan luomia, ettei niiden syntyä ole laskettava ensimmäisen eduskunnan kokoontumisesta, ei 1863-vuoden valtiopäivistä, ei edes Porvoon valtiopäivistä, vaan että Suomen kansa on vuosisatojen itsetiedottoman, sulattavan, kehittävän työn luoma elimellinen kokonaisuus, jonka heräävät itsetietoisuuden ilmiöt ja heräämisen vaiheet saatetaan määritellä edellämainituilla merkkitapauksilla, mutta jonka olemus on saanut yksilöllisen laatunsa, yksilölliset piirteensä, kansallisen muotonsa kohtalokkaina vuosisatoina ennen tätä aikaa ja jonka ainekset ovat perityt vielä kaukaisemmalta menneisyydeltä. Suomen kansa historiallisena kansana, sivistyksellisenä kansayksilönä ei ole viimeisen vuosisadan, vaan viimeisen vuosituhannen kehittämä ja muodostama, sen periainekset ovat sitäkin vanhemmat, mutta vasta viimeisen vuosituhannen vaiheissa nämä ainekset ovat sulautuneet, muodostuneet ja hioutuneet siksi historialliseksi kokonaisuudeksi, mikä meillä on edessämme Suomen kansana.
Sen minkä vuosisadat ovat luoneet, ovat viime vuosikymmenet--etenkin viimeinen--pyrkineet särkemään ja särkemään sisäisessä harhassa, hetkellisten mielipidekiihkojen sokaisussa. On alettu puhua Suomen kansasta kahtena kansallisuutena aluksi heikosti, epämääräisesti ikäänkuin epäröiden, vähitellen yhä varmemmin, vakuutetummin, lopulta kiistämättömänä tosiasiana. Onhan Suomessa kaksi kansanainesta: suomen- ja ruotsinkielinen asutus. Mutta siitä ei tässä kansamme vähittäisessä lohkouttamisessa ole ollut kysymys. Kysymys on historiallisten olosuhteidemme vuoksi ruotsia puhuvan yläluokkamme ja suomea puhuvan kansapohjan vierautumisesta toisestaan. Tämä ikäänkuin maamme ja kansamme menneisyyden, tähänastisen historiallisen kehityksen itsekielto, itsemurha on viimeaikaisen traagillisen historiamme traagillisin vaihe.
Kukaan suomalainen, jolle kansamme sivistyksellinen, sanokaamme europalainen menneisyys, kansamme viimeisen vuosituhannen historia ja tämän historian kehitysviivojen eheys ovat kalliita, ei saata tunnustaa kansallisesti ja sivistyksellisesti terveeksi ja siunaukselliseksi tätä eristäytymispyrkimystä, joka tietoisena tai tiedottomana virtauksena yhä väkevämpänä ja hallitsevampana tulvii poliittisessa yhteiselämässämme ja yhteiskunnallisessa yleistajunnassamme, ja joka voimastaan saa kiittää vain tilapäisen kielieron aiheuttamaa optillista näköharhaa.
Tämä eristäytymispyrkimys, joka yhtä väkevästi on lumonnut pauloihinsa kansamme kummankinkieliset kansalaisryhmät, ei nimittäin ole historiallisesti eikä kansallisesti mitenkään oikeutettu ja perusteltu. Suomen ruotsiapuhuva sivistyneistö ja suomalainen kansapohja eivät vereltään eivätkä historialliselta kehitykseltään ole eri kansaa. Niin kiinteästi kuin missään muussa maassakin tahansa kuuluvat meilläkin kansa ja sivistyneistö yhteen. Minkä ulkonaisen, vahingollisen kielierojuovan historiallisten olosuhteiden sattuma onkin luonut kansamme sivistyneen luokan ja kansan välille, sivistyneistömme on kuitenkin elimellisesti Suomen kansaan kuuluva osa: on suurin piirtein katsottuna verta sen verestä ja mikäli vierastakin alkuperää, historiallisen kehityksen kautta sen elimeksi omistettu ja sulanut.
[a] ]