Avaako se vaalevasti tuleva kuningatar sydämen tähdeksi? Harsoutuuko oma rinta valkohulmuiseksi sen kuningattaren edessä? Ei ikinä hellittäisi huuliansa sen kuningattaren värjyvältä kädeltä. Ei ikinä heräisi liihoitusrintaisesta polvistuksestaan.
Parsifal polvistuu kuningattaren liljainen käsi huulillansa, silmänsä kuningattaren värähtyvän ihanissa silmissä. Hupeneeko Parsifal sen kuningattaren vaaleauntuvaisesti nousevaan huokaukseen?
Onko ihmisen mieli liljan soittoa hopeaisessa illassa? Soiko kyynelmyrttinä sinikirkkoisen metsän siimeksessä? Ei helmeydy soiton värähdyttämä sydän sen ihanampana, kuin ihminen sen syväsilmä kuningattaren edessä.
Parsifal on kukkanen, Parsifal värähtää kukkasena Konviramurin edessä. Kuin värisevälehtinen, värisevätuoksuinen ruusu aukenee hän viihdytystähtensä edessä ja hukkuisi tuoksuna tähteensä.
VI.
Otanko minä äänen kukkasilta ja laulan, vai soinko sinisen taivaan kellosoittona, kun minä puhun Parsifalista ja Konviramurista rinnan?
Valkea on joutsenen korkea rinta, kun se suvisena iltana soutelee päilyvillä vesillä. Valkeampi on Parsifalin mieli, kun hän seisoo lumirinta Konviramurinsa rinnalla häilyvässä illassa.
Värähtävä on luminen metsä, kun heleän kulkusen ääni raikasna talviaamuna varisee sen riippuvain oksien välillä. Värähtävämpänä ottaa Parsifal Konviramurinsa, valkean tähtensä sydämellensä.
Kirkas on pääskysen liverrys sinisen taivaan alla. Kirkkaammin visertää Parsifalin sydämessä, kun hän katsoo Konviramurinsa päiväkirkkaaseen silmään.
Harras on korkean kukkasen valkea silmä peilisen lammen rannalla sinisen metsän salissa. Hartaampana hymisee Parsifalin sydän, kun hän aukenee morsiamensa ja puolisonsa, Konviramurinsa edessä.