Parsifal ja Konviramur ovat kaksi ääntä yhteensulaneena sävelenä. Parsifal ja Konviramur ovat kaksi yhteen katseeseen hukkunutta kukkasen silmää. He ovat linnun viserrys ja ilman sinisyys yhtenä iäisenä silmänräpäyksenä.
VII.
Parsifalin täytyy pitää rinnastaan kiinni, kun hän vaeltaa Konviramurinsa rinnalla metsien huojuvassa varjossa, jossa helmiset kukkaset puhkeavat samettiselta ruohostolta.
Kostuvilla silmillä ja ihanuuteensa kuolevana seisoo hän Konviramurinsa rinnalla korkean taivaan alla ja näkee sen valkoisen pilven liidäntää sini-sinisen taivaan keskellä. Valkenevana unhoituksena haihtuu Parsifal meren häilyvään heiluvaan peiliin, kun hän Konviramurinsa rinnalla, käsi hänen kädessään, rintansa liikkuvana seisoo kosteahäämyilevän meren rannalla, ja riutuu sairaansuloiseksi, niinkuin imisi hänen sydäntänsä.
Metsän tummassa varjossa jäisi liikahtamattomaksi ja antaisi sen tumman pehmeän varjon aina värjyvänä hivellä silmäänsä ja sieluansa. Heleäsilmäiset kukkaset tienviereltä soivat sieluun niin, että vielä kauan jälkeenkinpäin, kun ne ovat jääneet silmistä pois, tuntee itsessään heleää, hopeaisesti valuvaa äänen rihmaa.
Ihmisetkin ovat ihmeellinen lempeyden heijastus sydämelle, kun Konviramurin rinnalla aukenee ihanana tuntemaan heitä. Sillä ihmisten silmät ovat aukenevaa liikutusta, ja kun näkee ihmisen silmään ja sieluun, niin valuvana hellyytenä heräisi hänen rinnaksensa. Jälkeenkinpäin jää lämpimäksi rinnassaan, ja kun muistaa ihmisen sieluaukenevan silmän, valaisevat niinkuin korkeat, lempeävaloiset kynttilät sydäntä.
Niin oli Parsifal Konviramurin rinnalla hiljaista liikutusta ja hiljaisen rakkauden silmää, ja joka hetki, kun hän tuntee Konviramurin lämpimän käden kädessään, herää hän lämpimämpänä.
VIII.
Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.
Parsifal istuu ja liikkuu sieluna. Miksi on maailma liikutusreunainen edessänsä? Palavat, kultaiset liikutusreunat maailman kuvilla.