SIRKKUNEN. En vielä, vaan — jos te niin tahdotte — — —
AINI. En tahdo — en, Herran tähden! No, mutta teidän lähtönne — —
SIRKKUNEN. Tehän itse minut lähetitte — ja minä tottelin, kuolema sydämessä. (Näyttäen hälle kirjeen). Ja silloin annettiin minulle tämä kirje teidän käskystänne — tämä onnettomuuden kirje, jonka minä mielettömässä kopeudessa kirjoitin — ja sen takaisin-lähettäminen selitti minulle arvoituksen teidän äkillisestä muutoksestanne. — Oi, nyt olen minä tullut katumukseen ja parantaa tahdon itseni vallan! Minä panin henkeni alttiiksi, saadakseni teiltä anteeksi rikokseni! — Minä huusin kyytimiehelle: 20 markkaa ja vahingon maksan, jos ajat nurin — ja se kunnon mies — — —
AINI. Olisi voinut vaikka tappaa teidät. —
SIRKKUNEN. Mitäpä siitä, kun sydämessäni kuitenkin oli kuoleman tuska!
AINI (astuen takaperin). Vaan tämä kirje — — te ette kuitenkaan voi kieltää sitä. —
SIRKKUNEN. Oi, enhän minä vielä ollut teitä nähnytkään, kun sen kirjoitin! — Min'en tuntenut teitä. Eräs paha ihminen — vähämielinen, houkko, joka sanoi tarkoin tuntevansa teidät, kertoi minulle teistä ja teidän perheestänne. Hänen kertomuksensa poisti minusta kaikki ajatukset yhtyä teidän kanssanne. — Mutta setäni yhä vain sitä vaati. — Minun täytyi häntä totella. Mutta kuitenkin koetin kaikkia keinoja, saadakseni teidät hylkäämään esitykseni ja kun tämä kokeeni jo melkein onnistui, niin oi, millä rakastettavalla hyväntahtoisuudella te annoitte minulle anteeksi törkeyteni — ja millä viehättävällä peittäväisyydellä te tahdoitte salata erhetykseni! Sydämeni pohjasta kaduin pahaa-tekoani. — Sydämeni oli voitettu — — minä rakastin teitä!
AINI (viattomalla ilolla). Oikeinko totta?
SIRKKUNEN. Arvaatteko nyt epätoivoni tuskan, kun te minut hylkäsitte, kun huomasin, että toinen — vaan ei! — Ei! — — — Eikö niin — — nyt, kun tiedätte kaikki — — nyt suotte myöskin anteeksi?! — — Te ette voi rakastaa tuota toista niin syvästi, kuin minä teitä!
AINI (pakoittaen tunteitaan). Herra Sirkkunen! Kenties te taaskin harjoittelette komediaa?