"Vaativampia!" huudahti laivuri. "Mikä oikeus nälkäisellä merimiehellä on olla vaativainen? Saavathan he tarpeekseen ruokaa. Mutta katsokaas nyt!"
Melkein tukahtuneena raivosta vetäytyi hän askeleen taaksepäin ja osoitti sormellaan Bill Smithiä, joka samassa nousi kannelle lautanen kädessään ja kasvot pahassa irvistyksessä. Tekeytyen aivan kuin ei huomaisikaan kapteenia meni hän laivan syrjälle ja kasvot toisaalle käännettynä heitti ruoan lautaselta mereen. Heti jälestä seurasi George Simpson yhtä häpeämättömällä tavalla tuhlaamaan laivurin syötäväksi ostamia ruokavaroja.
"Tuo tulee teille kalliiksi", mutisi laivuri hampaittensa raosta.
"Niitä on useampia", huomautti perämies.
Taas tuli kaksi miestä kannelle, irvistelivät kauheasti ja heittivät ruoan yli syrjän. Mutta nyt seurasi väliaika — väliaika, jolloin sekä perässä, että keulassa näyttiin odottavan jotakin, ja jolloin tuo "jotakin" parasta aikaa seisoi kanssin rappusilla ja koetti väkistenkin vääntää esille rohkeuttaan.
"Annappas pojan vaan tulla", kähisi laivuri, "niin nyljen hänet elävältä!"
"Ottakaa sitten vaan veitsi käsille", kehotti perämies.
Nenänpää valkeana ilmestyi poika kannelle vilkuillen rukoilevasti miehistöä takanaan. Mutta näiden ilkeä katse muistutti häntä jostakin, jonka oli unohtanut. Hän työnsi nyt laihan lautasta pitelevän kätensä mahdollisimman etäälle ja astui sydän kurkussa muutaman askeleen kohti syrjää.
"Poika!" karjasi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"