Poika epäili ja vilkasi levottomana keulaan.
"Kyllä, sir", sanoi hän lopulta, mutta hätkähti samassa kuullessaan keulasta onnettomuutta ennustavaa murinaa.
Niin hitaasti kuin ruoka kuluikin, loppui se kuitenkin vihdoin ja poika vetäytyi keulaan katsellen rukoilevasti miehistöä.
"Tulehan tänne", sanoi Bill, "meillä on vähän puhumista kanssasi."
"Mahdotonta", vastasi poika. "Työt ennen kaikkia. En jouda juttelemaan."
Vasta illalla kun miehistön viha jo vähän oli lauhtunut, hiipi poika kojuunsa ja nukkui ennen pitkää vanhurskaan unta. Mutta muutaman tunnin kuluttua oli hän kuulevinaan miesten ääniä; hän raotti silmiään ja huomasi kummakseen miesten istuvan pöydän ääressä ja puhelevan.
"Kelpo selkäsaunan hän on ansainnut, totta totisesti", sanoi Bill ja pureskeli kuivaa leivänkappaletta.
"Ja saada kuusi kuukautta", sanoi vanha Ned. "Ei Bill, ei se kelpaa."
"No pitääkö meidän sitten viikkomääriä elää homehtuneella leivällä ja pahentuneilla perunoilla?" kysyi toinen raivoisasti. "Sehän on pitkäveteistä itsensä tappamista!"
"Tekisipä teistä joku edes itsemurhan", sanoi vanha Ned ja katsoi odottavan näköisenä tovereitaan. "Luulenpa, että se vähän pelottaisi ukkoa."