"En", vastasi Ned. "Se oli vaan tuon kirotun poikanulikan saapas, joka sattui huuliini. Pane kansi paikoilleen."
Noin kahdeksan tienoilla seuraavana päivänä alkoi laivuri kaivata poikaa. Hän kysyi kokilta aamiaista syödessään, mutta kokki pelästyi, pudotti kahvivehkeet lattialle ja ryntäsi suin päin ylös kannelle. Kapteeni kirosi oikein tunnettuun englantilaiseen tapaan ja seurasi kokkia jääden ihmetellen katselemaan miehiä, jotka epätoivoisen näköisinä katselivat toisiaan.
"Bill", sanoi laivuri. "Mikä kokkia riivaa?"
"Hän on saanut 'slaakin'", selitti Bill ja pudisti päätänsä, "kaikki olemme saaneet 'slaakin'."
"Pian saatte vielä toisenkin", ärjäsi laivuri. "Missä poika on?"
Billin rohkeus katosi ja avuttomana katseli hän tovereitaan. Sitten ojensi hän likaisen paperin laivurille.
"Lukekaa itse!"
Laivuri katseli paperia ja ojensi sen sitten perämiehelleen.
"En ymmärrä tätä", sanoi laivuri ihmetellen. "Viimeksi eilen söi hän päivällisensä kannella ja kehui sitä mainioksi. Kuulittehan tekin sen, Bob?"
"Kuulin. — Poika raukka", surkutteli perämies. "Ja sitäpaitsi, kuulittehan te kaikkikin sen", lisäsi laivuri. "Minulla on siis 5 todistajaa. Pojan on täytynyt tulla hulluksi. — Kuuliko kukaan kun hän hyppäsi yli syrjän?"