"Mikä sinua vaivaa, Jem Smithers?" kysyi laivuri ja katsoi vihaisesti pitkää, taukoamatta nauravaa, vaaleatukkaista miestä.
"Ajattelen sitä viimeistä vihollista, jonka tapoin, sir", vastasi Jem ja tuli yht'äkkiä totiseksi. "Nauran aina, muistaissani hänen parkumisensa."
"Naurat tarpeettomia", sanoi laivuri ja laski kätensä Ralphin olalle.
"Ota esimerkkiä tästä nuoresta miehestä; hän ei naura. Hän toimii.
Näytä hänelle nyt kojunsa."
"Tahdotko olla hyvä ja seurata minua, sir", sanoi Smithers ja lähti edeltä kanssiin. "Pidätte, ilmaa varmaan täällä tavallista paksumpana, — se on kaikki tuon Bill Dobbsin ansiota. Bill on todellinen vanha merikarhu, makaa aina vaatteet päällään, eikä peseydy koskaan."
"Kyllä hän silti mies on", sanoi Ralph ja katseli ystävällisesti
Dobbsia.
"Parasta kuin hillitsette kielenne, poikaseni", ärähti Dobbs vihasesti.
"Älkää hänestä välittäkö", sanoi Smithers rohkaisevasti. "Täällä ei kukaan kumartele vanhaa Dobbsia. Voitte mainiosti, jos teitä haluttaa, vähän napahuttaa häntä. Minä kyllä pidän varan ettei hän saa tehdä teille mitään."
"En heti halua ruveta riitelemään", sanoi Ralph totisena.
"Pelkäätte", kiusotteli Jem. "Teistä ei koskaan tule meidän miehiämme.
Lyökää pois vaan, en minä anna hänen teille tehdä mitään."
Täten houkuteltuna, narrasi poika Dobbsin ensin kiinnittämään huomionsa vatsaansa kujeella, joka oli saavuttanut suurta suosiota hänen toveripiireissään ja napsahutti samassa miestä korvalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli myrsky valmis ja Ralph makasi mahallaan Dobbsin polvilla, innokkaasti muistuttaen Jemiä lupauksestaan.