Yht'äkkiä tuli melua ja elämää kannelle, kiukkuisia huutoja säesti taukoamaton koiran haukunta; priki Arethusan laivurin veitsi pysähtyi matkalla suuhun ja vaihdettuaan silmäyksen perämiehen kanssa, nousi hän seisomaan.
"No nyt ne lurjukset taas kiusaavat sitä eläinraukkaa", huudahti hän vihaisena. "Se on kerrassaan halpamaista."
"Rupert kyllä puolensa pitää", sanoi perämies levollisesti ja jatkoi rauhassa syömistään. "Kun kaikki asiat ympäri käyvät, onkin se juuri hän joka on halpamainen."
"Te olette yhtäläinen, kuin kaikki toisetkin", tiuskasi laivuri ja kun suuri ruskea koira samassa juosta lönkytteli kajuuttaan, taputteli hän sitä päähän ja silitteli sen pörröisiä karvoja. "Vanha Rup, poikani. Mitä ne nyt taas ovat sinulle tehneet?"
Koira istuutui tyytyväisen näköisenä laivurin tuolin viereen ja kuunteli rauhallisena kajuutan ovesta sisääntunkeutuvaa tyytymätöintä sorinaa.
"No, mikä nyt taas on?" kirkasi laivuri.
"Se on taas tuo kirottu koira", kuului suuttunut ääni ulkoa. "Mene alas ja näytä jalkasi, Joe."
"Päästäkseni uudesta lihakappaleesta sääressäni", sanoi toinen ääni, yhtä vihaisena. "Kiitoksia paljon vaan."
"Minä en ehdi katselemaan teidän koipianne, enkä haluakaan", huusi laivuri. "Ja tottakai koira puree, kun sitä ärsyttää."
"Kukaan ei ole sitä ärsyttänyt", kuului taas vihainen ääni. "Se puri jo toisen kerran, mutta nyt se saakin maksaa sen, Joelle, — eikös totta vaan, Joe?"