"Tätä ei enään kärsitä pitemmälle, Joe", sanoi nyt Clark päättävästi.
"Tämä on tehnyt lopun asiasta."
"Missä sitä valkoista on?" kysyi kokki kuiskaten.
"Minun arkussani", vastasi Clark. "Ostin sitä samana iltana, kuin koira puri minua."
"Se on vähän uhkarohkeaa."
"Miten niin?" kysyi Sam halveksivasti. "Koira syö sen ja kuolee. Kuka tietää mistä se on kuollut? Ja mitä epäilyksiin tulee, niin saa ukko epäillä, miten paljon haluaa, todistuksia ei tietystikään löydy."
Vahvemman tahto voitti, kuten tavallista, ja seuraavana aamuna kun laivuri tuli kannelle, näki hän parahiksi Joen heittävän lihavan sillin jälleen hyvällä päällä olevalle Rupertille. Kolmella hyppäyksellä oli laivuri koiran luona, tarttui sitä niskanahkaan ja saatuaan kalan sen ahneista leukaluista, heilutti sitä vahingon iloisena ilmassa.
"No nyt tapasin hänet, itse työssä", huusi hän, kun perämies tuli kannelle. "Minkätähden sinä tämän koiralle annoit?" kysyi hän, pahan omantunnon vaivaamalta Joelta.
"Päästäkseni sen ystäväksi", tapaili Joe hädissään.
"Kala on myrkytetty, lurjus, ja sinä tiesit sen", sanoi laivuri koittaen hillitä vihaansa.
"Ei, vieköön minut vaikka…"