Laivapoika lähestyi hitaasti, katsoi miehistöstä laivuriin, laivurista miehistöön ja sai ennen pitkää jalat allensa.
"Jos luulette sen olevan myrkytetyn", keskeytti perämies, "niin teidän ei pitäisi pakottaa poikaa syömään sitä. Minä en tosiaankaan pojista pidä, mutta rajansa sentään kaikella."
"Se on myrkytetty", sanoi laivuri ja heilutti silliä onnettoman Joen nenän edessä, "ja ne tietävät sen. No niin! Panempa säilyyn sen ja rantaan päästyämme tarkastetaan se. Se on oleva surullinen päivä sinulle, Batts, kuin varmasti saan tietää kalan sisältävän myrkkyä. Kuukauden vankeutta vähintäin saat."
Hän kääntyi ympäri ja meni kajuuttaan, niin mahtavana kuin rikki revittyä silliä kantava herrasmies vaan jotenkin taisi. Täällä asetti hän sen puhtaalle lautaselle ja lukitsi visusti hyttiinsä.
Kahden päivän ajalla ei miehistö kuullut sanaakaan koko kalasta, ainoastaan laivurin silmät loistivat onnettomuutta ennustavina joka kerta kuin katseensa tapasi Joen. Ilma oli melkein troopillinen, ei hengähdystäkään tuntunut tuulesta, ja Arethusa, kauheine salaisuuksineen, keinuili peilikirkkailla mainingeilla, liikahtamatta sanottavasti paikoiltaan.
"Ooh! Ettekö tahtoisi säilyttää tuota silliä hytissänne, George?" sanoi laivuri perämiehelle, kun seuraavana iltana istuttiin ja juotiin teetä, "tulen, joka kerta aivan raivoihini, nähdessäni sen."
"En. Se on mahdotonta, kapteeni", vastasi perämies päättävästi.
"Näinkin se tarpeeksi minua suututtaa. Ja kun ajattelen heidän
myrkyttämisaijettaan ja viatonta koira-raukkaa, olen vähällä tukahtua.
Koitan vaan unohtaa koko asian."
Laivuri vilkasi vinosti perämieheen ja kaasi uutta teetä kuppeihin.
"Ei suinkaan tiedossanne sattuisi olemaan kannellista peltiastiaa?" kysyi hän vihdoin epäröiden.
Perämies pudisti päätään.