"Katselin sellaista juuri tänä aamuna", sanoi hän. "Ei löydy edes pulloa, johon voisimme pistää sen ja välttämättä on se saatava kannen tai korkin alle."
"En mielelläni antaisi myötenkään", sanoi laivuri. "Siitä tulisi noille irvisteleville marakateille liian suuri hauskuus. Muuten sen kylläkin heittäisin yli syrjän. On mahdotonta säilyttää sitä tässä kuumuudessa."
"Kuulkaapas! Minä keksinkin keinon", sanoi perämies. "Te kutsuttu Joen tänne ja käskette hänen säilyttämään sen kanssissa. Se on opetukseksi heille kaikille."
"Ja hän tietysti toimittaisi sen heti yli syrjän, - hullu!" huudahti laivuri kärsimättömästi.
"Tietysti hän sen tekee", vastasi perämies, "mutta se on paras ja arvokkain keino päästä koko kapineesta. Silloin voitte kutsua häntä, miksi haluatte, — haukkua koko hänen loppuelämänsä. — Ja samalla he juuri näyttävät olevansa syyllisiä."
Se tosiaankin näytti parhaalta keinolta. Laivuri joi teensä ja nousi kannelle. Miehistö kutsuttiin kokoon peräkannelle ja julistettiin heille päätös, jonka loppuponnessa uhattiin kauheimmat rankaisut ja onnettomuudet, jos silli katoaisi. Kokki sai noutaa sen kajuutasta ja irvistellen otti Joe lautasen käteensä.
"Ja muistakaa", sanoi laivuri mennessään, "jätän sen nyt teidän huostaanne ja jos se katoaa, tapahtuu se vaan teidän kättenne kautta — siis selvä todiste rikollisuudestanne; jonka mukaan minä tulen toimimaan."
Selvitys tuli pikemmin kun hän oli odottanutkaan. Istuessaan seuraavana aamuna aamiaisella, astui Joe hiukan pelästyneenä kajuuttaan ja Sam Clark seurasi häntä, tyhjä lautanen kädessään.
"No, mitä nyt?" kysyi laivuri vihaisena.
"Se on siitä sillistä, sir", vastasi Joe ja väänteli lakkia käsissään.