"Oletteko tämän vaimollennekin ilmaissut?" kysyi Rogers.
"En. Mutta tuon papukaijan suhteen olen keksinyt sievän keinon. Sanon vaimolleni linnun olevan noidutun ja ilmaisevan minulle kaikki hänen toimensa ja tekonsa poissaollessani. Mitä emäntämme sitten ilmaisee, kerron minä hänelle linnulta kuuleminani. Ehdottomasti vaadin, ettei hän saa liikkua ulkona jälkeen kello seitsemän illalla. Jos hän sen kuitenkin tekee, saan minä siitä tiedon ja papukaijan arvo nousee. — No mitäs tuumitte keksinnöstäni?"
"Mitäkö tuumin?" sanoi Rogers ja tirkisteli toveriaan. "Mitäkö tuumin?
— Ajatellakin tuonlaisia lastensatuja täysikäisille ihmisille."
"Hän uskoo aaveita ja pöröjä, miksei siis…?"
"Kotiin taas saavuttuanne, kyllä kuulette, jos hän uskoo eli ei", sanoi
Rogers. "Sääli kuitenkin kaijaa, — se puhelee niin mainiosti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Lintu tulee menettämään päänsä."
"Saadaanpa nähdä", sanoi Gannett. "Jos se kuolee tiedän minä kylläkin mitä tulen tekemään."
Iltapäivällä läksi ensimäinen koneenkäyttäjä kaupunkiin, mukanaan lintua häkissä kantava kokki. Matka sujui hyvin, lukuunottamatta kiivasta sananvaihtoa ensimäisen koneenkäyttäjän ja poliisikonstaapelin välillä, kun tuli kysymys missä määrin ensinmainittu oli velvollinen vastaamaan puheista, joita lintu lasketteli.
Vihdoin saavuttiin koneenkäyttäjän portille. Miehemme otti itse häkin ja sydän tavallista enemmän pamppaillen kantoi sen sisälle suureen saliin. Rouva Gannett, yksinkertaisen näköinen, ruskeasilmäinen nainen, taputteli ihastuksesta käsiään.