Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»
»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»
»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»
»Olen täällä nukkunut.»
»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»
Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan [Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää niitty-sirkkaa, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.
Kurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.
»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka tapauksessa hartaasti halunnette.»
»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.
Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä: