Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja. Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran, kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä särkevänä.
»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»
Pikku Maijan sydän värisi säälistä.
»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»
Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin, että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.
»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.
Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun oli kyllin vahva ja paksu.
Hän hengähti syvään.
»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»
»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.