Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:
»No lopultakin siis! — No, miksei?»
Seitsemäs luku.
HÄMÄHÄKIN VANKINA.
Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen. Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset, joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota. Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä. Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»
Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden sanojen todenperäisyyttä.
Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut koko elämänsä aikana unohtaa.
Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.
Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat, keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.
Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään näkymättömässä vankeudessa.