Näin sanoen hän suutuksissaan matkan viivytyksestä nousi seisoalleen jalustimissa ja nakkasi Fangs-parkaa kohti heittopeitsensä; — Fangs se näet oli, joka oli tähän paikkaan saakka seuraillut salaa lähteneen isäntänsä jälkiä ja nyt omalla tavallansa ilmoitti iloaan, kun näki hänet jälleen. Heittokeihäs pyyhkäisi koiran kylkeä ja oli miltei naulata elukka-paran maahan kiinni. Ulvaisten pakeni Fangs siis vimmaisen taanin läheltä, ja Gurthin sydän paisui vihasta. Paljoa kipeämmin koski sikopaimeneen tämä tappoyritys hänen uskollista kumppaniansa vastaan kuin tyly kohtelu, joka oli tullut hänen itsensä osaksi. Hän koetti kohottaa kättänsä silmilleen, ja kun se ei onnistunut, kääntyi hän Wamban puoleen, joka peläten isännän pahaa tuulta oli jättäytynyt jälkijoukkoon. »Ole hyvä», sanoi Gurth, »ja pyyhi silmiäni mekkosi liepeellä. Niihin on lentänyt tomua, ja tuo lemmon nuora estää minua auttamasta itseäni tavalla tai toisella.»
Wamba täytti pyynnön, jonka jälkeen ystävykset ratsastivat rinnakkain jonkin aikaa. Kauan Gurth jörötteli aivan äänettömänä, mutta viimein puhkesi kuitenkin hänen sydämensä viha sanoiksi.
»Wamba veikkonen», hän virkkoi, »kaikista niistä miekkosista, jotka ovat niin hulluja ja palvelevat Cedrikiä, sinä yksin osaat hullutella hänen mielikseen. Mene siis ja ilmoita hänelle, että Gurth ei enää aio palvella häntä ei hyvällä eikä väkisenkään. Hakkauttakoon hän pääni poikki — pieksättäköön minua — pankoon minut kahleisiin — mutta millään keinolla hän ei enää saa minua tottelemaan itseään. Mene siis ja ilmoita, että Gurth Beowulfin poika luopuu hänen palveluksestaan.»
»Hullu vaikka olenkin», virkkoi Wamba, »en kuitenkaan huoli lähteä mokomalle hullun asialle. Cedrikillä on toinenkin heittopeitsi vyössään, eikä hän, sen tiedät, joka kerta heitä syrjään.»
»Vaikka hän sen viskaisikin lävitseni», sanoi Gurth, »niin siitä huolin vähät. Eilen hän jätti nuoren herrani, Wilfredin, nääntymään veriinsä. Tänä päivänä hän on yrittänyt tappaa sen ainoan elävän olennon, joka minua rakastaa. Pyhät Edmund, Dunstan, Withold, Edward Tunnustaja ja kaikki muut almanakan saksilaiset pyhimykset auttakoot!» (Cedrik ei koskaan vannonut kenenkään pyhän miehen kautta, joka ei ollut saksilaista sukuperää, ja samaa esimerkkiä noudattivat hänen palvelijansakin), »mutta minä en koskaan voi antaa hänelle anteeksi!»
»Mutta kun asiaa oikein ajattelen», sanoi narri, joka usein toimitti riidansovittajan virkaa Cedrikin talossa, »niin isäntä ei tainnut aikoakaan tappaa, vaan ainoastaan peloittaa Fangsia. Sillä näithän, kuinka hän nousi jalustimissa seisoalleen, ikäänkuin olisi tahtonut viskata ylitse. Mutta Fangs hypähti samassa ylös, ja siitä syystä peitsi pyyhkäisi sitä. Ja sen vähäisen vamman minä heti parantaisin, jos vain penninkin arvosta olisi tervaa käsillä.»
»Jos sen uskoisin», sanoi Gurth — »jos sitä voisin uskoa — mutta ei —näinhän minä, että peitsi oli tähdätty hyvin — kuulinhan, kuinka se viuhahti ilman läpi, ilmaisten viskaajan kihisevää vihaa, ja kuinka se maahan satuttuaan vapisi, ikäänkuin vimmoissaan siitä, ettei ollut käynyt maaliinsa. Minä luovun hänestä, sen vannon Pyhän Antoniuksen lemmikkiporsaan kautta!»
Sen sanottuaan äkäinen sikopaimen rupesi jälleen ääneti jöröttelemään, eikä narri saanut enää sanaakaan hänen suustansa, vaikka olisi kuinka koettanut.
Cedrik ja Athelstan, matkajoukon päämiehet, puhelivat sillä välin maan tilasta, kuninkaallisten veljesten eripuraisuudesta sekä normannilaisten aatelisherrojen keskinäisistä riidoista ja taisteluista, tuumien, eivätkö sorretut saksilaiset nyt uhkaavan sisällisen metelin aikana voisi kenties vapautua vieraan vallan alta tai ainakin kohottaa kansansa suurempaan arvoon ja valtaan. Tämä aihe aina tulistutti Cedrikiä. Kansansa vapautus vieraan vallan alta, — se ajatus oli hänen epäjumalansa; sille hän ilolla oli uhrannut perheonnensa sekä poikansa edut. Tuon suuren, Cedrikin suunnitteleman vallankumouksen aikaansaamiseksi oli vallan välttämätöntä, että englantilaisilla piti olla yksi mieli ja yksi päällikkö, jota kaikki toimissaan tottelivat. Tietysti tämä päällikkö oli valittava vanhan saksilaisen kuningassuvun perillisten joukosta, ja nimenomaan olivatkin ne miehet, joille Cedrik oli uskonut salaiset hankkeensa sekä toivonsa, panneet ehdoksi, että semmoinen mies valittaisiin. Athelstan täytti tuon vaaditun ehdon, vaikkei hänellä muuten ollutkaan ylen monta päällikön avua. Paitsi sitä tiedettiin hänen olevan anteliaan, vieraanvaraisen ja häntä luultiin hyvänsävyiseksi. Mutta suuri osa kansaa, vaikka he myönsivät Athelstanin monin puolin sopivan saksilaisten hallitsijaksi, arvelivat kuitenkin Rowena-neidin oikeuden kruunun suuremmaksi. Sillä olihan tämä neito suuren Alfredin suvun jälkeläinen, ja olihan hänen isänsä ollut viisaudestaan, urhoudestaan ja anteliaisuudestaan kuuluisa päällikkö, jonka muistoa sorretut saksilaiset pitivät suuressa arvossa.
Helposti olisi myös Cedrik, jos vain olisi tahtonut, voinut oman johtonsa alle koota kolmannen puolueen, vähintään yhtä lukuisan kuin jompikumpi noista molemmista. Hän ei sukunsa puolesta ollut halvempi kuin muutkaan, lukuunottamatta Athelstania ja holhokkiansa. Ja jos kuninkaallinen syntyperä antoi näille arvoa, niin painoipa taas Cedrikin vaakakupissa hänen pelottomuutensa, toimeliaisuutensa, lujuutensa ja kaikkein enimmin hänen tulinen innostuksensa kansalliseen asiaan, josta innostuksestaan hän olikin saanut liikanimen »Saksilainen». Mutta Cedrikin jalossa sydämessä ei ollut vähintäkään itsekkyyden jälkeä. Hänelle ei pälkähtänyt edes päähänkään ruveta eri puolueen päälliköksi, josta hänen kansansa ennestäänkin heikot voimat olisivat vielä enemmän hajaantuneet; päinvastoin oli Cedrikin mielituumana naittaa Rowena Athelstanille ja sillä keinoin sulattaa molemmat kilpailevat puolueet yhteen. Tätä hänen rakkainta tuumaansa esti hänen holhokkinsa ja oman poikansa keskinäinen rakkaus; ja se oli ollut alkusyynä siihen, että Wilfred viimein karkoitettiin isänsä kodista.