Tähän kovaan keinoon ryhtyessään oli Cedrik toivonut, että Rowenan rakkaus pian haihtuisi, kun Wilfred ei enää ollut saapuvilla. Mutta hän oli peräti pettynyt toivossaan, ja siihen oli osaksi syynä se tapa, jolla hän itse oli kasvattanut Rowenaa. Cedrik, joka suorastaan epäjumaloi Alfredin nimeä, oli aina kohdellut erinomaisella kunnioituksella mainion saksilaiskuninkaan ainoata elossaolevaa jälkeläistä, olipa osoittanut hänelle suurempaakin kunnioitusta kuin siihen aikaan tavallisesti osoitettiin hallitsevien kuninkaitten tyttärille. Mitä Rowena käski, sitä kaikki talonväki heti riensi täyttämään; ja Cedrik itsekin, joka oli päättänyt, että kuninkaallisen neidon tuli saada edes tässä ahtaassa piirissä hallita täydellä vallalla, näytti pitävän suurena kunniana saada palvella häntä ensimmäisenä alamaisena.
Täten kasvatettuna Rowena oli tottunut noudattamaan omaa mieltänsä ja vaatimaan muilta ehdotonta tottelevaisuutta. Hänessä oli siis sekä halua että uskallusta vastustaa jokaista, ken yritti ohjata hänen sydäntänsä tai tahtoi naittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan. Mitenkä hän olisikaan taipunut muitten mielen mukaan tässä asiassa, joka niin usein nostattaa kapinaan vanhempien tai holhoojien valtaa vastaan tavallisiakin, tottelevaisuuteen ja myöntyväisyyteen kasvatettuja tyttöjä. Niitä tunteitansa, jotka kulloinkin kuohuttivat hänen sydäntään, hän aina toi rohkeasti ilmi; ja Cedrik, joka oli tottunut pitämään mitä suurimmassa arvossa kaikkia Rowenan sanoja, ei kyennyt nytkään irtautumaan vanhasta tavastaan, ollen siis pahassa pulassa, miten saada holhoojavaltansa voimaan.
Turhaan hän koetti huikaista neidon silmiä pilventakaisilla kruununtavoittelun toiveilla. Rowena, joka oli älyltään terävä, väitti koko ajatusta mahdottomaksi; eipä hän sanonut edes haluavansakaan kruunua, vaikka sen saaminen olisikin ollut mahdollinen. Peittämättä hän tunnusti rakastavansa Wilfred Ivanhoeta ja vakuutti, ettei hän muutenkaan, vaikka tämä rakkaus ei olisi ollutkaan esteenä, huolisi jakaa kruunun kunniaa Athelstanin kanssa, vaan mieluummin menisi luostariin. Athelstania hän näet oli aina halveksinut, ja nyt hänen ylenkatseensa alkoi muuttua vihaksi sentakia, että hänellä oli ollut niin paljon harmia tästä miehestä.
Cedrik, joka ei uskonut naisen mielenlujuuden voivan kauan kestää, koetteli kuitenkin yhä edelleen kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa tuon naimisliiton toimeen, sillä hän toivoi siitä tärkeitä etuja saksilaisten yhteiselle asialle. Mutta nytpä kukaties Wilfredin äkillinen ja ritarillinen ilmestyminen, kuten hän täydellä syyllä pelkäsi, oli hävittävä viimeisetkin toiveet tässä suhteessa. Sentähden Cedrikin ylpeys ja kansallistunne, vaikka isällinen rakkaus ensihetkenä olikin saanut niistä voiton, olivat pian jälleen vironneet täyteen voimaansa. Niiden yllyttämänä hän oli päättänyt tehdä uuden ponnistuksen, saadaksensa Athelstanin ja Rowenan avioliiton heti paikalla toimeen, samalla kuin hän nyt ryhtyi muihinkin, saksilaisten vapauttamista tarkoittaviin keinoihin.
Tästä viimeksimainitusta asiasta Cedrik jutteli juuri matkatoverinsa Athelstanin kanssa, jota tehdessä hänellä usein, niinkuin muinoin Hotspurilla, oli syytä huoata, että moista mietoa maitovelliä oli vaikea saada jalosti kuohahtamaan. Athelstanilla tosin oli sen verran kunnianhimoa, että hän mielellään kuunteli, kun hänen korviansa kutkuteltiin puhumalla hänen korkeasta sukuperästään sekä peritystä oikeudestansa. Mutta tätä kunnianhimon kipinää hänen sydämessään tyydyttivät täydellisesti ne kunnianosoitukset, joita hän sai omilta palvelijoiltaan sekä muilta hänen seuraansa sattuvilta saksilaisilta. Miehuutta hänessä tosin olisi ollut kestämään vaaroja, mutta hän ei viitsinyt kuitenkaan vaivata itseään etsimällä niitä. Mielellään hän myöntyi Cedrikin yleisiin puheisiin siitä, että saksilaisilla oli oikeus vapauttaa itsensä, ja vielä mieluummin hän myöntyi siihen, että kuninkaallinen valta, vapautustyön onnistuttua, oli oikeuden mukaan tuleva hänelle. Mutta kun sitten otettiin puheeksi, mihin keinoihin oli ryhdyttävä näiden oikeuksien toteuttamiseksi, kas silloin hän heti taas oli »Athelstan Myöhäinen», hidas, kahtiapäin häilyvä ja saamaton nahjus. Cedrikin innokkaat, tuliset yllytykset eivät tehneet häneen suurempaa vaikutusta kuin hehkuvat tulipommit veteen pudotessaan: kerran kihahtaa ja tuprahtaa, mutta siihenpä ne samassa sammuvatkin.
Ja kun Cedrik, väsyneenä tähän työhön, jota olisi sopinut verrata huonon hevoskonin kannustamiseen tai kylmän raudan takomiseen, kääntyi holhokkinsa Rowenan puoleen, niin eipä hänen mielensä sieltäkään päin saanut suurta lohdutusta. Sillä kun hänen läsnäolonsa keskeytti neiti Rowenan ja hänen uskotun palvelustyttönsä puheet Wilfredin ritarillisesta taistelusta ja arveluttavasta kohtalosta, kosti Elgitha heti hänelle sekä emäntänsä että omastakin puolestaan rupeamalla puhumaan Athelstanin kovaonnisuudesta turnaustantereella, mikä puheenaihe oli Cedrikin korville kaikkein vastenmielisin. Tämä päivämatka oli siis kunnon saksilaiselle kaikin tavoin harmillinen ja vastuksellinen, niin että hän sydämessään monta monituista kertaa kirosi turnajaisia, niiden toimeenpanijaa sekä omaa hulluuttansa, joka oli vietellyt hänet mokomaan turhuuteen.
Keskipäivällä matkustajat Athelstanin kehoituksesta pysähtyivät varjoisaan lehtoon levähdyttääksensä hevosiansa ja haukatakseen vähän niitä eväitä, joita vierasvarainen abotti oli antanut heille mukaan kokonaisen juhdankuormallisen. Ateriaa kesti jokseenkin kauan, ja tämä viivytys yhdessä edellisten kanssa oli nyt kuluttanut niin suuren osan päivää, ettei ollut toivoakaan päästä Rotherwoodiin muuten kuin matkustamalla yötä myöten. Tämä havainto joudutti heitä kulkemaan joutuisammin eteenpäin kuin siihen asti.
[YHDEKSÄSTOISTA LUKU.]
Miesjoukko aseellinen, matkassaan
ylhäinen nainen kantotuolissaan,
(sen heidän puheistaan ma kuulla sain,
jäljessä huomaamatta kulkeissain)
on tulossa, he linnaan aikovat
täks yöksi.