»Orra», Murhenäytelmä.
Matkustajat olivat nyt joutuneet salomaan rajalle ja alkoivat tunkeutua sen jylhään syvyyteen. Tällainen matka oli siihen aikaan sangen vaarallinen, sillä sorrosta tai puutteesta hurjistuneita karkulaisia kuljeksi saloilla niin suurin parvin, että vähäinen poliisivoima ei taitanut niille yhtään mitään. Näitä rosvoja eivät kuitenkaan Cedrik ja Athelstan pelänneet, vaikka yö oli jo joutumassa; sillä lukuunottamatta Gurthia ja Wambaa, joista ei ollut apumiehiksi, koska edellinen heistä oli köysissä, jälkimmäinen hupsu, oli heillä kymmenen muutakin palvelijaa. Voimmepa lisätä, että Cedrik ja Athelstan, uskaltaessaan näin myöhään salolle, luottivat myös yhtä paljon sukuperänsä ja kansallisuutensa suojaan kuin aseittensa voimaan. Karkulaiset näet olivat enimmäkseen saksilaisia talonpoikia tai orjia, jotka metsästyssääntöjen ankaruus oli pakottanut tähän kuljeksivaan ja väkivaltaiseen elämäntapaan, ja heidän sanottiin ylipäänsä säästävän omien kansalaistensa henkeä ja tavaraa.
Jonkin matkan matkalaiset olivat täten kulkeneet, kun yht'äkkiä edestäpäin kuuluvat kovat hätähuudot säikähdyttivät heitä. Riennettyänsä huutoa kohti he kummastukseksensa näkivät hevoskantotuolin maassa ja kalliiseen juutalaispukuun verhotun nuoren naisen istuvan sen vieressä. Ja vanha mies, jonka hänen keltaisesta lakistaan saattoi myös tuntea samaan kansaan kuuluvaksi, asteli edestakaisin, väännellen käsiänsä, niinkuin ainakin mies, jolle on tapahtunut julma vahinko.
Athelstanin ja Cedrikin kysymyksiin vanha juutalainen ei ensialussa vastannut mitään. Hän kutsui vain avuksensa kaikkia Vanhan Testamentin patriarkkoja, toista toisensa jälkeen, pyytäen heiltä suojelusta Ismaelin poikia vastaan, jotka muka olivat tulossa silpoaksensa hänet miekan terällä palasiksi ja säpäleiksi. Viimeinkin vähän toinnuttuansa tästä silmittömästä pelosta Iisak Yorkilainen — tämä vanha tuttavamme hän näet oli — sai annetuksi pyydetyn selityksen. Hän oli Ashbyssä palkannut kuusi miestä henkivartijoikseen sekä pari muulia, joiden piti kuljettaa erästä hänen sairasta ystäväänsä. Nämä miehet olivat luvanneet saattaa hänet Doncasteriin asti. Tähän paikkaan saakka olikin matka ollut aivan turvallinen, mutta siellä oli eräs puunhakkaaja ilmoittanut, että vähän matkan päässä edempänä suuri parvi lainsuojattomia oli väijyksissä metsässä. Sen kuultuaan juutalaisen palkkalaiset olivat pötkineet pakoon, vieläpä vieneet kantotuoliin kuuluvat juhdatkin, jättäen Iisakin ja hänen tyttärensä paikalle ilman minkäänlaisia suojelus- ja pakokeinoja. Nämä raukat olivat sitten istuneet tässä joka hetki peläten, että rosvot tulisivat ryöstämään heidät paljaiksi ja kukaties riistämään heiltä hengenkin. »Jospa te, jalot ritarit», rukoili Iisak matelevan nöyrästi, »olisitte siksi armolliset, että suvaitsisitte juutalaisparkojen matkustaa teidän turvissanne. Apunne, sen vannon pyhän lakimme taulujen kautta, minä palkitsisin teille runsaammassa määrässä kuin yksikään Israelin lapsi on palkinnut hyvää tekoa aina Babylonin vankeuden ajoista asti.»
»Sinä juutalais-koira!» sanoi Athelstan, joka heikkolahjaisten ihmisten tapaan piti muistissaan kaikenlaisia mitättömiä seikkoja, erittäinkin pieniä loukkauksia. »Etkö muista, miten hävyttömästi käyttäydyit meitä kohtaan turnaustantereen lavalla? Pötki pakoon tai suojele itseäsi aseilla tai sovi karkulaisten kanssa miten tahdot, mutta älä pyri meidän seuraamme. Ja jos ryöstäisivätkin paljaaksi semmoisen miehen kuin sinut, joka itse ryöstelet kaikilta ihmisiltä, kehuisin minä puolestani sitä tekoa oikein kunnon miehen teoksi.»
Cedrik ei kuitenkaan suostunut tähän matkakumppaninsa armottomaan päätökseen. »Parempi on», hän sanoi, »että me jätämme heille kaksi palvelijoistamme ja juhdistamme, jotka voivat saattaa heidät takaisin lähimpään kylään. Meidän voimamme ei siitä sanottavasti vähene; jäljellejääneitten palvelijoiden ja sinun kelpo miekkasi avulla, jalo Athelstan, voimme helposti torjua päältämme vaikka kaksikymmentäkin moista kuljeksijaa.»
Rowena, jota kertomus rosvojen paljoudesta sekä läheisyydestä alkoi vähän peloittaa, rupesi myöskin hartaasti puolustamaan holhoojansa ehdotusta. Tällöin Rebekka kavahti äkkiä istualtaan, työnsi palvelijat syrjään ja riensi saksilaisen aatelisneidon luokse langeten polvilleen ja suudellen Rowenan hameenhelmoja, kuten itämaalaisten on tapana tervehtiä ylhäisiä henkilöitä. Sitten hän nousi, veti syrjään huntunsa ja rukoili — Kaikkivaltiaan nimessä, jota he kumpikin palvelivat, ja Siinain vuorella annetun ilmoituksen kautta, johon he yhteisesti uskoivat — että Rowena armahtaisi heitä ja ottaisi heidät matkaseuraansa. »En rukoile tätä armoa itselleni», sanoi Rebekka, »enkä myöskään tuolle vanhusparalle. Tiedänhän, että te kristityt pidätte meidän kansamme ryöstämistä ja sortamista vähäpätöisenä rikoksena, miltei ansiollisena tekona. Ja yhdentekeväähän se meille onkin, kohtaako ryöstö ja väkivalta meidät kaupungissa tai maalla tai korvessa. Mutta erään ihmisen nimessä, joka monelle on rakas ja myös teillekin, rukoilen teitä sallimaan, että tätä sairasta saisimme huolellisesti ja hellästi kuljettaa teidän turvissanne. Sillä jos hänelle tapahtuisi pahaa, niin kieltäytymisestänne johtunut suru katkeroittaisi vielä teidän elämänne viimeisenkin hetken.»
Rebekan jalo ja juhlallinen ilme hänen lausuessaan nämä sanat vaikutti, että ne tunkeutuivat kahta syvemmälle ihanan saksilaisneidon sydämeen.
»Tuo mies on vanha ja heikko», sanoi Rowena holhoojallensa, »tyttö on nuori ja kaunis, ja heidän sairas ystävänsä hengenvaarassa, — eihän meidän kristittyjen sovi jättää heitä tämmöiseen surkeaan tilaan, vaikka he ovatkin juutalaisia. Käskekää siis, että kuormat riisutaan kahden muulin selästä ja sälytetään kahden orjan taakse tarakkaan. Muulit kuljettakoot kantotuolia, ja vanhaa miestä sekä hänen tytärtänsä varten meillä on jouten kulkevia hevosia.»
Cedrik suostui kernaasti tähän esitykseen, ja Athelstan lisäsi vain sen ehdon, että »juutalaiset kulkisivat kaikkein taimpana, missä Wamba saattoi varjella heitä siankinkkukilvellään».