»Kilpeni jäi minulta turnaustantereelle», tokaisi narri, »samoin kuin monen minua paremmankin ritarin on käynyt.»
Athelstanin kasvot lensivät tulipunaisiksi, sillä sellainenhan oli hänenkin kohtalonsa ollut toisena turnajaispäivänä. Mutta Rowena, jota narrin sukkeluus suuresti huvitti, käski Rebekan vierellensä ratsastamaan ikäänkuin hyvittääksensä siten raa'an kosijansa törkeää leikkipuhetta.
»Oikeastaan ei minun sopisi näin tehdä», sanoi Rebekka ylpeän nöyrästi, »koska seurani voisi olla alentavaa suojelijalleni.»
Käsky kuormien muuttamisesta täytettiin nopeasti. Äsken kuultu sana »lainsuojattomat» oli yksinkin omiaan jouduttamaan kaikkien liikkeitä, ja lisääntyvä hämärä teki sen masentavan vaikutuksen vielä raskaammaksi. Puuhatessaan palvelijat olivat nostaneet Gurthinkin satulasta maahan, jota tehtäessä Wamba vangin pyynnöstä hiukan höllitti hänen siteitään kiinnittäen solmun — kenties tahtomattansa — niin huolettomasti, että Gurth voi helposti vetää kätensä kokonaan ulos paulasta ja sitten pujahtamalla viidakkoon päästä pötkimään pakoon.
Kaikki olivat niin kovassa touhussa, ettei Gurthia osattu kaivatakaan, ennenkuin vasta vähän ajan kuluttua. Loppumatka hänen oli määrä ratsastaa tarakassa jonkun palvelijan takana ja jokainen näistä arveli hänen olevan jonkun toisen toverin huostassa. Kun viimein alkoi kuiskutus kulkea miehestä mieheen, että Gurth oli poissa, pelättiin paraikaa joka hetki rosvojen hyökkäystä, niin ettei paljon jouduttu muistamaankaan koko tapahtumaa.
Tie, jota matkalaiset kulkivat, oli nyt niin kaitainen, että kaksi ratsastajaa tuskin sopi rinnakkain, ja se alkoi laskeutua alas notkoon, jonka läpi juoksevan puron rannat olivat jyrkät, lietteiset ja pajukon peitossa. Cedrik ja Athelstan, jotka kulkivat etumaisina, huomasivat, kuinka vaaralliseksi hyökkäys tämmöisessä ahtaassa paikassa voisi käydä heille. Mutta kumpainenkin oli sotataidossa aivan oppimaton; he eivät keksineet sen parempaa suojeluskeinoa vaaraa vastaan, kuin että koetettaisiin mitä joutuisimmin kiirehtiä pahan paikan ohi. He kulkivat eteenpäin ilman minkäänlaista järjestystä ja olivat juuri muutamien seuralaistensa kanssa päässeet puron toiselle rannalle, kun heidän kimppuunsa äkkiä rynnättiin sekä edestä että takaa ja kummaltakin sivustalta yhtä aikaa. Ja niin tulinen oli päällekarkaus, että he hämmästyneinä ja järjestymättä kun olivat, eivät voineetkaan tehdä suurta vastarintaa. Kaikilta haaroilta kajahti heidän korviinsa: »Valkoinen lohikäärme! Valkoinen lohikäärme! — Pyhä Yrjänä auttakoon iloista Englantia!» — jonka tutun sotahuudon hyökkääjät olivat valinneet, jotta heitä paremmin uskottaisiin saksilaisiksi rosvoiksi. Ja kaikilta haaroilta ilmaantui vihollisia tunkien päälle ja iskien niin ripeästi, että heidän joukkonsa sen vuoksi näytti paljon lukuisammalta kuin se todellisuudessa oli.
Molemmat saksilaiset herrat joutuivat yht'aikaa vangeiksi, mutta kumpainenkin omalla tavallaan, mikä ilmaisi heidän erilaista mielenlaatuansa. Samassa kuin ensimmäinen vihollinen tuli näkyviin, viskasi Cedrik tallella olevan heittopeitsensä, joka osuikin nyt paremmin kuin se, jonka hän aamulla oli tähdännyt Fangsia kohti, nauliten erään hyökkääjistä kiinni takana seisovaan tammeen. Tehtyänsä tästä vastustajasta lopun kannusti Cedrik sitten hevostaan ja ryntäsi toisen päälle vetäisten samassa miekkansa ja iskien häneen. Mutta isku oli sivallettu niin silmittömällä vimmalla, että miekka sattui Cedrikin pään yläpuolella riippuvaan vahvaan oksaan ja lensi omaa vauhtiansa kädestä. Jouduttuaan täten aseettomaksi hän heti joutui kahden, kolmen ympärillä hyörivän rosvon vangiksi, jotka tempasivat hänet alas hevosen selästä. Athelstanin hevonen sitävastoin kopattiin suitsista kiinni ja hänet kiskottiin maahan, ennenkuin hän vielä oli ennättänyt vetää edes miekkaansa esille tai muuten yrittää vastarintaa.
Palvelijoista, joilla oli tavarakuormat ja jotka säikähtivät isäntiensä kohtalosta, rosvoille ei ollut suurta vastusta. Heidät vangittiin, ja sama kova onni kohtasi myös Rowena-neidin ja hänen takanaan kulkevan juutalaisen ja tämän tyttären.
Koko matkaseurasta ei päässyt pakoon kukaan muu paitsi Wamba, joka tässä tilaisuudessa osoitti suurempaa miehuutta kuin moni itseään viisaammaksi kehuva. Narri tempasi miekan eräältä palvelijalta, joka sitä veti juuri hitaalla, epäröivällä kädenliikkeellä tupesta, ja alkoi sitten iskeä ympärilleen kuin leijona. Useimmat hyökkääjistä hän torjui päältään ja yrittipä uljaasti, vaikka turhaan auttaa herraansakin. Havaittuansa vihollisen voiman liian suureksi Wamba heittäytyi viimein maahan hevosen selästä, pujahti viidakkoon ja pääsi yleisen sekamelskan suojassa ehjin nahoin taistelutantereelta.