Miettipä uljas narri vielä useaan kertaan päänsä ympäri, tuntiessaan itse olevansa täydessä turvassa, pitikö hänen kukaties kuitenkin palata jakamaan vankeus hartaasti rakastamansa isännän seurassa.
»Olenpa kuullut ihmisten puhuvan siitä, kuinka hauska on olla vapaana», puheli hän itsekseen; »mutta soisinpa, että joku viisas neuvoisi minulle, mitä kummaa tuolla vapaudella oikeastaan nyt teen, kun se kerran on käsissäni.»
Hän oli lausunut nämä sanat ääneensä; kohtapa sen jälkeen kuului toinen ääni aivan läheltä sanovan hyvin hiljaa ja varovasti: »Wamba!» Ja samassa koira, jonka hän tunsi Fangsiksi, hyppäsi esiin ja pieksi hänelle vimmatusti häntäänsä. »Gurth!» vastasi narri yhtä varovasti, ja heti seisoi sikopaimen hänen edessään.
»Mikä on hätänä?» kysyi tämä kiivaasti. »Miksi tuolla huudetaan ja helistellään miekkoja?»
»Onni on vain pyörähtänyt hiukan ympäri», sanoi Wamba; »he ovat kaikki joutuneet vangiksi.»
»Ketkä ovat vankina?» huusi Gurth maltittomasti.
»Herrani ja Rowena-neiti ja Hundibert ja Oswald.»
»Herra varjelkoon!» sanoi Gurth. »Kuinka he joutuivat vangiksi — ja kenenkä kynsiin?»
»Meidän herramme oli liian kiireinen tappelemaan», sanoi narri, »ja Athelstan ei pitänyt tarpeeksi kiirettä, ja muut eivät olleet lainkaan kiireisiä. Ja he ovat langenneet vihreänuttujen ja mustanaamioisten käsiin. He makaavat kaikki maassa niinkuin metsäomenapuun hedelmät, joita karistelet oksista maahan sioillesi. Ja nauraisinpa sitä juttua», lopetti kunnon narri, »jos vain voisin itkultani.» Ja hän vuodatti totisen surun kyyneleitä.
Gurthin silmät välkähtivät. — »Wamba», sanoi hän, »sinulla on ase ja sydämesi on aina ollut väkevämpi aivojasi — meitä on vain kaksi —mutta kaksikin rohkeata miestä voi äkillisellä päällekarkauksella saada paljon aikaan — seuraa minua!»