»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä. Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia täyttä kuittausta kaikista synneistä.»
Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, — pyhä taivas sen nähköön! — ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, — nekin teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan? — Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat, —tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»
Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea, nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf, joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat vahvistetut pienellä tornilla.
Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.
»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa. Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, — henkeänikö vai omaisuuttaniko teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? — Tappakaa siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne: sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa; kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi Rowenan puolesta tarttua aseihin.»
Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin, ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.
De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta. Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.
Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna», vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron, niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»
Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan ja lohduttajanaan.
Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin — me seuraamme nyt ensiksi heidän kohtaloaan — oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä, paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille maltillisuus tai filosofia, — kilpenä, joka suojeli häntä kaikista elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.