»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun, jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin onnettomille rannoille? — Kenpä silloin aavisti, että Harold itse, muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt norjalaiselle viholliselle? — Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo Athelstan, — sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät noita mainioita pitoja?»
»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa, että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. — Eihän heidän aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla, vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka, eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen aika.»
»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta. — Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla, jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. — Ah, Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät vieraan valloittajan orjiksi.»
»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik, niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»
»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi, voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»
»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena, Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä. Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän vallan.»
Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret viitat vartalon peitteenä.
»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on? Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta toimiakseen vapautumisensa puolesta — »sanokaa isännällenne, Reginald Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän, kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain varamme siihen riittävät.»
Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.
»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan, »että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on todellinen ritari.»