Hänen ensimmäisenä toimenaan oli tarkastella vankityrmänsä läpikotaisin; mutta siitäkään eivät paon eikä turvan toiveet juuri enenneet. Huoneessa ei ollut mitään salaovea eikä lattialuukkua, ja sen pyöreä seinä näytti samalla olevan tornin ulkoseinänäkin, paitsi missä ovi, jonka kautta hänet oli tuotu sisään, liitti tornin linnan päärakennukseen. Ovessa ei ollut sisäpuolella lukkoa eikä teljintä. Ainoan ikkunan edessä näkyi olevan muurisakaroilla varustettu, tornista ulkoneva paikka; siitä Rebekka ensi silmäyksellä luuli pääsevänsä pakoon. Mutta pian hän näki, että tämä paikka ei ollut lainkaan yhteydessä linnan muiden rakennusten kanssa. Se oli vain yksinäinen parveke, jota tavallisuuden mukaan rintavarustus ja ampumareiät suojelivat. Se oli rakennettu sen vuoksi, jotta moniaat jousimiehet, siinä seisoen, voisivat ampumalla puolustaa tornia sekä senpuoleista ulkomuuria.
Rebekan viimeinen toivo nojautui siis nyt hänen omaan lujuuteensa sekä siihen horjumattomaan luottamukseen, jolla jalot, suuret sydämet aina turvaavat Jumalaan. Rebekkaa oli tosin väärällä tavalla opetettu käsittämään Raamatun lupauksia Herran valitulle kansalle. Siinä suhteessa hän ei kuitenkaan ollut väärässä, että hän piti nykyaikaa Siionin lasten koetus- ja rangaistusaikana, jonka kestäessä heidän velvollisuutensa oli kärsiä vaivaa ja välttää syntiä. Tällä tavoin hän oli tottunut pitämään itseänsä välttämättömän onnettomuuden uhrina ja oppinut kärsivällisesti vastaanottamaan niitä vaaroja, joiden alaiseksi hän luultavasti oli joutuva.
Hänen sydämensä säpsähti kuitenkin ja hänen poskensa vaalenivat, kun rappusilta alkoi kuulua astuntaa ja sitten tornikamarin ovi hitaasti aukeni. Sisään astui pitkä mies, verhottuna samanlaiseen pukuun kuin rosvotkin, jotka olivat saattaneet matkalaisemme tähän tukalaan tilaan. Hän astui verkalleen huoneeseen ja työnsi oven perästään kiinni. Otsalle vedetty lakki peitti silmät, ja viittaansa piti mies sillä tavalla, ettei kasvojen alipuoltakaan voinut nähdä. Tällä tavoin peitettynä, ikäänkuin valmiina tekoon, joka häntä itseäänkin hävetti, hän seisoi pelästyneen vangin edessä. Mutta vaikka hän puvusta päättäen olikin rosvo, ei hän kuitenkaan näyttänyt oikein rohkenevan lausua ilmi aikomustansa. Rebekka kerkisi siis, kooten kaiken rohkeutensa, ensimmäiseksi aloittaa puheen. Hän oli jo irroittanut yltään kaksi kallista rannerengasta ja kaulavitjansa. Ne hän nyt kiireesti ojensi otaksumalleen rosvolle, toivoen tällä tavalla, tyydyttäen toisen ahneutta, voivansa taivuttaa miehen mielen suosiolliseksi.
»Ota tämä, hyvä mies», sanoi Rebekka, »ja ole, Jumalan tähden, armollinen minulle ja vanhalle isälleni! Nämä korut ovat kallishintaisia, mutta eivät ne ole mitään siihen palkintoon verrattuna, jonka isäni antaisi, jos pääsisimme vapaasti ja eheinä tästä linnasta.»
»Ihana Palestiinan kukkanen!» vastasi rosvo; »itämaalta ovat nämä helmetkin, mutta eivät ne loista niin valkeina kuin sinun hampaasi. Kirkkaasti välkkyvät nämä timantit, mutta eivät niin kirkkaasti kuin sinun silmäsi. Ja samana hetkenä, kun rupesin nykyiseen metsäläisvirkaani, minä vannoin valan semmoisen, että aina pitäisin kauneutta kalliimpana kuin rikkautta.»
»Älä tee itsellesi niin suurta vahinkoa», sanoi Rebekka; »ota lunnaat ja armahda meitä! — Kullalla voit ostaa huvitusta — mutta jos meille teet pahaa, niin siitä ei koidu sinulle muuta kuin omantunnonvaivoja. Isäni tyydyttäisi mielellään suurimmatkin vaatimuksesi. Voisitpa, jos tahdot olla viisas, meiltä saaduilla rahoilla päästä takaisin rehellisten ihmisten seuraan, — voisit ostaa itsellesi anteeksiantokirjan ennenkin tekemistäsi pahoista teoista, ja sinulle jäisi vielä sen verran jäljellekin, ettei puute sinua enää pakottaisi uusiin rikoksiin.»
»Koreasti puhut», vastasi rosvo ranskankielellä; hänen oli luultavasti käynyt vaikeaksi jatkaa keskustelua saksinkielellä, jolla Rebekka oli sen aloittanut. »Mutta kuulepas nyt, mitä minä sanon, sinä Bakan laakson valkoinen liljankukka! Isäsi on jo taitavan alkemistin[18] käsissä, joka vankihuoneen ruostuneesta rautaristikostakin voisi puristaa kultaa ja hopeata. Kunnon Iisak on jo pantu semmoiseen tislaus-astiaan, missä hänestä siivilöidään kaikki, mikä hänelle on rakasta. Siihen ei tarvita minun vaatimusteni eikä sinun kehoitustesi apua. Mutta sinun lunnaasi ovat maksettavat rakkaudella ja kauneudella, enkä minä huoli mitään muuta sen sijaan.»
»Etpä siis olekaan metsäsissi», sanoi Rebekka samalla kielellä, jolla häntä oli puhuteltu; »ei kukaan sissi hylkäisi tämäntapaista tarjousta. Eikä kukaan metsäsissi tässä maassa puhu sitä kieltä, jota nyt käytit. Et ole metsäsissi, olet normannilainen — kenties jalosukuinenkin normannilainen. — Ah, ole sitten myös jalo teoissasi ja heitä päältäsi tuo väkivallan ja häväistyksen hirvittävä verho!»
»Ja sinä, joka olet näin terävä arvaamaan», virkkoi Brian de Bois-Guilbert laskien viitan alas, niin että se ei enää peittänyt hänen kasvojaan, »sinäkään et ole oikea Israelin tytär, vaan kaikin puolin, paitsi kauneudessa ja nuoruudessa, itse Endorin noita. Minä en olekaan metsäsissi, sinä ihana Saaronin ruusu. Minä olen mies, joka tahdon varustaa kaulasi ja ranteesi täyteen helmiä ja timantteja — siinähän niiden oikea paikka onkin — enkä suinkaan riistä niitä sinulta.»
»Mitä sitten minulta tahdotte», sanoi Rebekka, »joll'ette rikkauttani? — Mitä meillä voisi olla tekemistä toistemme kanssa? — Te olette kristitty — minä juutalainen. — Meidän avioliittomme olisi vastoin sekä synagogan että kristityn kirkon sääntöjä.»