Rebekka oli kiireesti kuljettanut haavoitetun ritarin heidän majataloonsa, jossa hän tukki ja sitoi hänen haavansa. Nuorinkin romaanien tai ballaadien lukija varmaankin muistanee, että tuona pimeyden aikakautena — siksihän keskiaikaa usein nimitetään — naiset yleensä olivat taitavia haavalääkäreitä ja että uljas ritari usein sai uskoa sodassa saadut haavansa sen tytön hoidettaviksi, joka syvimmästi oli hänen sydäntänsä haavoittanut.

Erittäinkin oli lääkitseminen kaikkine eri haaroinensa juutalaisten, niin miesten kuin naisten, taitona ja virkana. Senaikaiset mahtavat paronit ja kuninkaatkin ottivat usein, haavoittuneina tai sairaina ollessaan, hoitajakseen jonkun taitavan tietäjän, joka kuului tähän muuten ylenkatsottuun kansaan. Halukkaasti he hakivat kaikki apua juutalaislääkäreiltä. Ei heitä estänyt sekään kristittyjen yleinen usko, että juutalaiset rabbiinit tunsivat syvältä myös salaisia tieteitä —eli noituutta — varsinkin kabbala-tiedettä, joka olikin saanut alkunsa ja nimensä Israelin oppineiden miesten tutkimuksista. Eivätkä rabbiinit itsekään yrittäneet puhdistautua siitä syytöksestä, että he muka harjoittivat yliluonnollisia keinoja. Heidän kansansa oli muutenkin niin katkeran vihan alainen, ettei tämä syytös, yhtä vähän kuin mikään muukaan, enää olisi voinut sitä pahentaa. Päinvastoin oli se omiaan vähentämään ylenkatsetta, joka tavallisesti sekaantui juutalaisvihaan. Juutalaista noitaa tosin inhottiin yhtä paljon kuin juutalaista koronkiskojaakin, mutta häntä ei uskallettu halveksia yhtä paljon. Uskottavaa sitäpaitsi onkin, kun muistamme, mitä tarinoita on säilynyt juutalaisten ihmeellisistä parantamisista, että he todellakin tunsivat moniaita vaikuttavia lääkkeitä, joita he, kurjan tilansa aiheuttaman ja siis hyvin ymmärrettävän arkuuden vuoksi eivät mitenkään tahtoneet ilmaista kristityille naapureilleen.

Ihana Rebekka oli perehtynyt tarkasti kansansa kaikkiin omituisiin tietoihin, ja terävällä, voimallisella älyllänsä oli hän käsittänyt ja järjestänyt saamansa opin, vieläpä lisännyt omilla kokemuksillaankin. Hän oli taidossaan edistynyt niin pitkälle, että sitä hänen nuoruuteensa, sukupuoleensa sekä silloiseen aikakauteen katsoen täytyi oikein ihmetellä. Tietonsa lääkkeistä ja parannustaidosta hän oli saanut vanhalta juutalaisnaiselta, joka rakasti Rebekkaa kuten omaa lastaan. Hoettiinpa Iisakin tyttären myös saaneen kuulla kaikenlaisia salaisia asioita samalta akalta, jotka tämä itse nuoruudessaan oli perinyt omalta viisaalta isältään. Mirjam oli sitten joutunut aikakautensa sokean uskonkiihkon uhriksi, mutta hänen salaisuutensa eivät hävinneet hänen kanssaan hautaan; ne jäivät hänen taitavan oppilaansa haltuun maailman hyväksi.

Rebekkaa, jonka oppi täten oli hänen kauneutensa vertainen, pitivätkin hänen omat kansalaisensa erinomaisessa kunniassa ja arvossa. Arvelivatpa he melkein hänen olevan Vanhan Testamentin naisprofeettain kaltaisen. Hänen isänsäkin, jonka äärettömään rakkauteen hänen tietämättänsä oli sekaantunut myös syvää kunnioitusta tyttären oppia kohtaan, salli Rebekalle suuremman vapauden kuin juutalaisnaisilla kansansa keskuudessa muuten oli. Ja monestikin hän luopui, kuten juuri olemme nähneet, omasta päätöksestään noudattaakseen tyttärensä neuvoa.

Iisakin taloon tuotaessa Ivanhoe yhä vielä oli tainnoksissa, mikä johtui siitä, että hän taistelutantereella puuhatessaan oli menettänyt niin paljon verta. Tutkittuansa haavan Rebekka hoiteli sitä hyviksi tietämillään voiteilla. Sitten hän ilmoitti isälleen, että sairaan hengen takia ei ollut pelkoa, jos vain kuume saataisiin estetyksi —jota hän kuitenkin sanoi pelkäävänsä liiallisen verenvuodon vuoksi, —ja jos Mirjamin voiteella oli entinen voimansa jäljellä. Aivan hyvin he siis saattaisivat seuraavana päivänä viedä vieraansa kanssaan matkalle Yorkiin päin. Iisak vähän hämmästyi tästä ilmoituksesta. Hän arveli jo tehneensä kylliksi, tai enintään hän oli arvellut jättää haavoittuneen kristityn majataloon hoidettavaksi luvaten vain suorittaa kaikki maksut hänen puolestaan juutalaiselle isännälle. Mutta Rebekalla oli monta vastasyytä, joista kuitenkin tahdomme mainita vain kaksi, jotka tehokkaimmin vaikuttivat hänen isäänsä. Toinen oli se, että hän ei tahtonut jättää kallista voidepulloansa kenenkään muun, ei edes heimolaisen lääkärin haltuun, jottei sen salainen sisällys tulisi tunnetuksi. Ja toiseksi huomautti Rebekka isällensä, että Ivanhoe oli Rikhard Leijonamielen parhaita ystäviä ja että Iisak, joka oli lainannut rahaa Juhana-herttuan kapinallisiin hankkeisiin, tulisi suuresti tarvitsemaan mahtavaa, Rikhardin suosiossa olevaa puolustajaa, jos kuningas kukaties vielä palaisi maahansa.

»Totta on kaikki, mitä puhut, Rebekka», myönsi Iisak kuultuansa nämä tärkeät syyt, — »olisi todellakin rikos Jumalaa vastaan, jos antaisimme Mirjam-vainajan salaisuudet ilmi. Sillä taivaan armolahjoja ei saa kevytmielisesti tuhlata muille ihmisille, yhtä vähän viisaan lääkärin salaisia keksintöjä kuin kultatalentteja ja hopeasekeleitä. Ne ovat tosiaankin säästettävät ainoastaan niiden hyödyksi, joille Herra on armossaan ne suonut. Ja mitä tuohon mieheen tulee, jota Englannin natsarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, niin varmastikin minun olisi parempi langeta Idumean väkevän leijonan kynsiin kuin hänen käsiinsä, jos hän pääsisi selville minun ja hänen veljensä välisistä asioista. Sen vuoksi tahdon kallistaa korvani sinun neuvosi puoleen ja vien tämän nuorukaisen mukanani Yorkiin, ja meidän kotimme olkoon hänen, kunnes hänen haavansa ovat parantuneet. Ja jos Leijonamieli todellakin tulisi takaisin, niinkuin nyt taaskin huhutaan, niin saanpa sitten tästä Wilfred Ivanhoesta suojelusmuurin, jotta kuninkaan tulinen suuttumus ei pääse polttamaan isääsi. Ja jollei hän tulisikaan, niin voipi Wilfred ehkä kuitenkin maksaa meille kulunkimme takaisin sitten, kun hän taas on, niinkuin eilen ja tänäpäivänäkin, koonnut väkevällä peitsellänsä ja miekallaan itsellensä rikkautta. Sillä tämä nuorukainen on hyvä nuorukainen, hän muistaa määräpäivän ja maksaa lainansa ja auttaa Israelin miestä, jopa isänikin huoneen lasta, kun hän näkee hänen olevan julmien rosvojen sekä Belialin poikien kynsiin joutumaisillaan.»

Ilta kului melkein kokonaan loppuun, ennenkuin Ivanhoe jälleen tuli täyteen tuntoonsa. Hän heräsi levottomasta unestaan niin sekavana ja pyörryksissä kuin tainnoksista tointuva ainakin. Ensi hetkellä ei hän voinut tarkkaan muistaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ennenkuin hän vaipui taistelutantereelle, eikä muutenkaan järjestää eilispäivän seikkoja yhteen jaksoon. Hän tunsi olevansa haavoitettu ja sairas, heikko ja voimia vailla; siihen tunteeseen hämmentyi hämärä muisto annetuista ja saaduista sivalluksista, vastakkain ryntäävistä, maahan syöksyvistä tai maahan syöstyistä ratsuista, huudoista ja aseitten kalskeesta — sanalla sanoen sekamelskaisen taistelun pyörryttävästä melusta. Hän yritti työntää syrjään vuoteensa uutimet, ja siinä hän osaksi onnistuikin, vaikka hartiassa kirveltävä haava teki pahaa.

Suureksi kummastuksekseen hän näki olevansa komeasti sisustetussa kamarissa, missä tuolien asemesta oli istumatyynyjä ja kaikki muukin sisustus itämaiden tapaan. Rupesipa siis Ivanhoe arvelemaan, että hänet kukaties oli hänen nukkuessansa viety takaisin Pyhälle maalle. Tämä ajatus näkyi vahvistuvan vielä todemmaksi, kun oven peitteenä oleva esirippu siirtyi syrjään ja naisolento, puettuna kalliiseen pukuun, joka oli paljoa enemmän Itämaan kuin Euroopan kuosin mukainen, astui hiljaa sisään seurassaan mustaverinen palvelija.

Nainen painoi sormensa huulilleen merkiksi, että piti olla vaiti.