Haavoittunut ritari aukaisi huulensa puhutellakseen tätä ihanaa hahmoa, mutta nainen painoi hienon sormensa purppuraisille huulilleen merkiksi, että hänen piti olla vaiti. Palvelija astui nyt sairaan luokse ja siirsi pois peiton tämän kupeelta, niin että suloinen juutalaistyttö sai nähdä siteen olevan paikallaan ja haavan paranemaan päin. Rebekka toimitti tehtävänsä sulavalla, arvokkaalla luonnollisuudella ja kainoudella, mikä nytkin, sivistyneemmällä aikakaudella, olisi saanut unohtumaan kaiken sen, mikä hänen toimessaan kenties soti naisen luontaista häveliäisyyttä vastaan. Ei olisi sillä hetkellä voinut muistaa, että nuori, kaunis tyttö seisoi miehen vuoteen vieressä tämän haavaa hoitaen, — häntä olisi pidetty vain laupeuden henkenä, joka voimallisella avullaan poisti kipua ja torjui syrjään kalman miekan. Harvat, lyhyet käskynsä Rebekka lausui hebreankielellä vanhalle palvelijalleen, ja tämä, joka oli ollut monesti ennen samankaltaisissa tilanteissa apuna, totteli äänettömänä.
Oudon kielen äänet saattavat monesti kuulua karkeilta, mutta tässä tapauksessa niiden kohotessa kauniin Rebekan huulilta ne tekivät romanttisen ja korvia hivelevän vaikutuksen. Olisi luullut kuulevansa jonkin hyvän haltiattaren taikasanoja, korvalle tosin outoja ja älylle käsittämättömiä, mutta lausujan lempeän äänen ja suloisen ulkomuodon vuoksi sydäntä liikuttavia. Ivanhoe ei yrittänytkään enää kysellä, vaan antoi hoitajainsa toimiskella miten he tarpeelliseksi näkivät. Vasta kun lempeä lääkäri aikoi työnsä lopetettuaan lähteä, ei Ivanhoe voinut enää hillitä uteliaisuuttansa. — »Suloinen neito», hän lausui arabiankielellä, jota hän Itämailla retkeillessään oli oppinut ja luuli tuon turbaanipäisen, kauhtanaan puetun neitosen parhaiten ymmärtävän —»Olkaa niin hyvä, suloinen neito, minä rukoilen...»
Tässä kaunis lääkäri hänet keskeytti; ja hymy, jota Rebekka tuskin huolikaan tukahduttaa, lennähti hänen kasvoilleen, jotka tavallisesti ilmaisivat vain miettiväistä alakuloisuutta. — »Olen syntynyt Englannissa, herra ritari, ja puhun englanninkieltä, vaikka pukuni ja sukuni ovat kaukomailta kotoisin.»
»Korkeasukuinen neiti...» yritti Ivanhoe uudelleen, mutta Rebekka kiiruhti jälleen vaimentamaan hänet.
»Älkää, herra ritari», virkkoi hän, »kunnioittako minua korkeasukuisen arvonimellä. On parasta, että heti saatte tietää palvelijanne olevan halvan juutalaistytön, saman Iisak Yorkilaisen tyttären, jolle te äskettäin olitte niin hyvä ja avulias. Hänen ja hänen perheensä velvollisuus on hoitaa teitä mitä huolellisimmin, niinkuin nykyinen tilanne välttämättömästi vaatii.»
Enpä tiedä, olisiko ihana Rowena ollut oikein mielissään, jos hän olisi saanut nähdä, millä ihastuksella hänen uskollinen ritarinsa tähän saakka oli katsellut suloisen Rebekan viehättävää vartaloa, kauniita kasvoja ja säihkyviä silmiä, — noita silmiä, joiden loistetta jonkin verran varjostivat ja tavallaan pehmensivät pitkät, silkinhienot ripset ja joita kuljeksiva runoilija olisi verrannut jasmiinipensaan läpi vilkkuvaan iltatähteen. Mutta Ivanhoe oli liian hyvä kristitty ihaillaksensa juutalaistyttöä. Sen Rebekkakin oli jo ennakolta arvannut ja juuri siitä syystä hänellä oli ollut niin kiire ilmaista isänsä nimi ja kansallisuus. Mutta sittenkin — sillä olihan Iisakin kauniin ja viisaan tyttärenkin sydämessä hiukkanen naisen turhamaisuutta — hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, kun tuo kunnioituksen ja hellyyden sekainen ihastus, millä Ivanhoe siihen saakka oli katsellut tuntematonta hyväntekijäänsä, äkkiä muuttui kylmäksi, pakotetuksi kohteliaisuudeksi, joka ei ilmaissut mitään sen syvempää tunnetta kuin tunnustusta alhaisemman rodun puolelta saadusta avusta. Tosin ei ollut Ivanhoen aikaisempikaan käytös ilmaissut enempää kuin totunnaista palvontaa, jonka nuori mies aina omistaa kaunottarelle. Mutta kipeästi koski se, että yksi ainoa sana riitti ikäänkuin taikavoimalla syöksemään Rebekka-poloisen niin alhaiseen ihmisluokkaan, että ritarin ei sopinut suoda hänelle edes tällaistakaan kunnioitusta.
Mutta Rebekan lempeä, puhdas sydän ei kuitenkaan pannut Ivanhoen syyksi, että tämä antoi aikakauden ja uskonnon yleisen ahdasmielisen ajatustavan sokaista itseään. Päinvastoin, vaikka ihana juutalaistyttö huomasikin, että sairas ritari kohteli häntä nyt hylätyn kansan lapsena, jonka kanssa oli häpeällistä seurustella kauemmin kuin pakko vaati, piti kuitenkin mitä hellintä huolta sairaan ritarin hengestä ja terveydestä. Hän ilmoitti tälle, että he olivat menossa Yorkiin ja että Iisak oli päättänyt ottaa sairaan sinne kanssaan hoitaaksensa häntä omassa talossaan, kunnes terveys olisi palautunut. Ivanhoe ei ollut lainkaan suostuvainen tähän tuumaan, sanoen vastahakoisuutensa syyksi, ettei hän mielellään tahtoisi sen kauemmin olla hyväntekijäinsä vastuksina.
»Eikö», hän vastusteli, »täällä Ashbyssä päin ole ketään saksilaista vapaatilallista tai vaikkapa varakkaampaa lampuotia, joka sallisi haavoittuneen maanmiehensä asua luonaan, kunnes tämä jälleen kykenisi kantamaan rautavaruksia? — Eikö olisi mitään saksilaisilla rahoilla perustettua luostaria, missä saisin sijan? — Tai ettekö voisi viedä minua Burtoniin asti, missä P. Witholdin luostarin abotti Waltheoff, joka on sukulaiseni, varmaan osoittaisi minulle vieraanvaraisuuttaan?»
»Totta kyllä», vastasi Rebekka hymyillen surullisesti, »halvinkin mainitsemistanne paikoista olisi sopivampi teille asunnoksi kuin ylenkatsotun juutalaisen maja. Mutta, herra ritari, jollette tahdo samalla karkoittaa pois lääkäriänne, teidän täytyy sittenkin tyytyä tähän asuntoon. Tiedättehän, että meidän kansalaisemme ovat taitavia parantamaan haavoja, vaikka ei lyömään niitä; ja meidän perheessämme eritoten tunnetaan salaisia lääkityskeinoja, jotka ovat perinnäistietona suvussamme polvesta polveen aina Salomonin päiviltä ja joiden parannusvoimaa olette jo itsekin kokenut. Ei yksikään nasarealainen —suokaa sanontatapani anteeksi, herra ritari — ei yksikään kristitty lääkäri Britannian neljän rajameren välillä saisi teistä rautapaidan kantajaa lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa.»
»Ja kuinka pian sinä sitten sen saisit aikaan?» kysyi Ivanhoe maltittomasti.