»En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä lennättävät.»
»Tätä ei voi iankaikkisesti kestää», sanoi Ivanhoe; »jolleivät he käy väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukko-ritari on ja mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.»
»Häntä en nyt näe», virkkoi Rebekka.
»Se kurja pelkuri!» huusi Ivanhoe. »Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun myrsky on tuimimmillaan?»
»Ei hän väisty! Ei hän väisty!» sanoi Rebekka; »nyt näen taasen hänet. Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin edessä. — He murtavat kirveillään hakulia maahan. — Ritarin musta kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutantereella ruumiitten yllä liitelevä korppi. — Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin — he ryntäävät sisään — heidät syöstään takaisin! — Front-de-Boeuf on linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa väentungoksen yli. — He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään —siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. — Herra Jaakobin Jumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain — ikäänkuin kaksi valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!»
Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.
»Katso taas ulos, Rebekka», sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta väistyvän akkunasta, »nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut, koska he ovat jo käsikahakassa. — Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla enää sinulle varsin vaarallista.»
Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: »Pyhät lain profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään muurin aukossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin huudoin. — Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi sorrettujen vankien puolesta!» — Nyt hän kovasti parahti: »Hän kaatui! — Hän kaatui!»
»Kuka kaatui?» huusi Ivanhoe; »pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen —virka, kumpi heistä kaatui?»
»Musta ritari», vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas iloisella kiireellä huusi: »Mutta ei — eipäs sittenkään! Kiitos olkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! — Hän on pystyssä jälleen ja tappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. — Hänen miekkansa katkesi — hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä — hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla — jättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla — hän kaatuu — hän kaatui jo!»