»Mutta silta — ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta —onko sekin tärkeä paikka valloitettu?» huusi Ivanhoe.
»Ei ole», vastasi Rebekka, »temppeliherra on hävittänyt lautaportaan, jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon — nuo huudot ja parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtaloa. — Voi, voi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!»
»Mitä he nyt tekevät, tyttö?» kysyi taas Ivanhoe; »katso ulos jälleen —ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.»
»Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut», vastasi Rebekka. »Meidän ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin lennättää sinne muutaman nuolen, pikemmin tehdäksensä kiusaa kuin vahinkoa.»
»Eiväthän toki», sanoi Wilfred, »meidän ystävämme jättäne kesken näin urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Ei suinkaan! Minä luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi portin tammipalkit ja rautasaranat. — Kummapa kuitenkin», mutisi hän sitten itseksensä, »voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät tuommoisiin hurjantöihin! — Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla — mitä se tarkoittanee? — Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan ritarin voisi tuntea?»
»En näe», vastasi juutalaistyttö. »Kaikki muu hänessä on mustaa kuin korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. —Mutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa — näyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! — On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja voima voittaa kymmeniä.»
»Rebekka», virkkoi Ivanhoe, »sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. — Sellaisen miehen johtaessa rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voitonkunnia. Mielelläni — sen vannon sukuni kunnian kautta — ja vannonpa sen ihanan lemmittyni nimen kautta — kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä tappelussa tuon kelpo ritarin johdon alla!»
»Voi!» lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten haavoittuneen ritarin vuodetta, »tämä malttamaton halu taisteluun —tämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan ehkäisevät teidän parantumistanne. — Kuinka voitte ajatellakaan antaa iskuja muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?»
»Rebekka», vastasi Ivanhoe, »sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai nainen, sillaikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä — kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää voitollisina ja kuuluisina. — Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitää pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!»
»Voi!» virkkoi ihana juutalaistyttö, »mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, — mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?