Kyynel kiilsi karkeatapaisen taanin silmässä — semmoista liikutuksen merkkiä ei edes Athelstanin kuolokaan ollut puristanut hänen silmistään. Mutta orjan puoleksi vaistomaisessa uskollisuudessa oli jotakin, mikä vaikutti Cedrikin sydämeen syvemmin kuin itse suru.
»Ehei», sanoi narri irroittautuen isäntänsä syleilystä, »jos palkitsette apuni silmävedellänne, niin narrin täytyy seuran vuoksi ruveta itsekin itkemään, ja kenenkä tehtäväksi sitten narritteleminen jäisi? — Mutta, kuulehan, eno, jos todella tahdot tehdä minulle mielihyvän, niin anna anteeksi leikkikumppanilleni Gurthille, joka varasti sinulta yhden viikon palveluksen palvellaksensa sinun poikaasi.»
»Anteeksiko pyydät hänelle!» huusi Cedrik. »Minä tahdon antaa hänelle anteeksi ja annanpa vielä palkinnonkin. Alas polvillesi, Gurth!» —Sikopaimen töksähti kerkeästi polvilleen isäntänsä jalkojen juureen. »Orjani ja omaisuuttani et tästä hetkestä ole enää oleva», lausui Cedrik koskettaen häntä sauvallaan. »Vapaa mies olet nyt lain ja kansan edessä kaupungista kaupunkiin, saloilla kuten kedoillakin. Tynnyrinalan maata annan sinulle Walbrugham-tilaltani, itseni ja jälkeläisteni puolesta sinulle ja jälkeläisillesi ikiajoiksi. Ja Jumalan kirous häneen, joka sanoo tätä vastaan!»
Täten orjuudesta kirvoitettuna, vapaana miehenä ja talollisena Gurth kavahti ylös jaloilleen ja hyppäsi kahdesti korkealle ilmaan.
»Seppä tänne viiloinensa!» hän huusi, »kaluamaan poikki orjanrenkaan vapaan miehen kaulasta! Jalo herrani, kaksinkertaiseksi on voimani kasvanut teidän lahjanne kautta, ja kahta uljaammin voin nyt taistella teidän puolestanne! Vapaa henki asuu nyt rinnassani, — toinen mies nyt olen niin omissa kuin muidenkin ihmisten silmissä. — Kuules, Fangs!» jatkoi hän, kun hänen uskollinen koiransa nähdessään herransa niin iloisena hyppäsi häntä kohti ja siten osoitti tahtovansa ottaa hänkin osaa iloon, — »tunnetko vielä isäntääsi?»
»Kyllä me Fangsin kanssa», tokaisi Wamba, »vielä tunnemme sinut, vaikka meidän molempien täytyy edelleen pitää kahletta kaulassamme. Pikemmin sinä mahtanet unhottaa sekä meidät että myös oman itsesi.»
»Totisesti olenkin silloin itseni unhottanut, jos unhotan sinut, kunnon kumppanini», virkkoi Gurth, »ja jos vapaus sinulle olisi hyödyllinen, niin tottapa herra sen sinullekin soisi.»
»Ei», sanoi Wamba, »älä luulekaan, että kadehdin onneasi, Gurth-veikkoseni. Useinpa täytyy vapaan miehen lähteä tantereelle, mutta orja saa aina istua hyvässä turvassa lämpimän takan ääressä. Kuinkas Malmsburyn vanha viisas Oldhelm sanoikaan: — 'Parempi narrina pidoissa kuin viisaana surman suussa'.»
Nyt kuului hevoskavioiden kopinaa, ja Rowena-neiti ratsasti näkyviin; hänen jäljessään oli useita ratsumiehiä ja kokonainen parvi jalkaväkeä, jotka emäntänsä pelastuksesta riemuiten iloisesti heiluttelivat keihäitään ja kalistelivat pertuskoitansa. Rowena itse istuen komeissa vaatteissa mustanhallavan ratsun selässä näytti taas yhtä majesteetilliselta kuin ennen; poskien tavaton kalpeus vain ilmaisi kestettyjä tuskia. Hänen suloiset kasvonsa kuvastivat surua, mutta surun alta paistoi myös harrasta kiitollisuutta pelastuksen johdosta sekä uudestaan vironnutta tulevaisuudentoivoa. Hän tiesi Ivanhoen olevan hyvässä turvassa, ja hän tiesi Athelstanin kuolleeksi. Edellinen tieto täytti hänen sydämensä mitä hartaimmalla ilolla, — toisesta tosiasiasta hän ei tosin voinut iloitakaan, mutta sittenkään ei kukaan voine paheksua, että hänestä tuntui elämä äärettömän paljon helpommalta. Sillä nythän ei enää voinut olla puhettakaan tuosta hänen inhoamastaan naimiskaupasta, — ainoasta asiasta, jolla hänen kasvatusisänsä Cedrik koskaan oli hänen mieltään pahoittanut.
Kun Rowenan ratsu läheni Locksleyn istuinpaikkaa, niin sissipäällikkö kaikkine miehineen nousi seisomaan totellen luonnollista kohteliaisuuden tunnettaan. Neidon posket lensivät punaisiksi; hän viittasi kohteliaasti kädellään ja kumartui satulassaan niin syvään, että hänen ihanat kiharansa hetkeksi sekaantuivat ratsun liehuvaan harjaan, ja lausui harvoin, mutta valituin sanoin kiitoksensa Locksleylle sekä muille vapauttajilleen. — »Jumala siunatkoon teitä, uljaat miehet», näin lopetti hän puheensa, »Jumala ja Pyhä Neitsyt siunatkoot ja palkitkoot teitä, kun niin uljaasti panitte henkenne alttiiksi sorrettujen puolesta! Jos kuka ikänä teistä joskus tuntee itsensä nälkäiseksi, niin muistakaa, että Rowenalta saatte ruokaa. Janoonne on hänellä monta tynnyrillistä viiniä ja ruskeaa olutta. Ja jos normannilaiset karkoittaisivat teidät näiltä saloilta, niin Rowenalla on omat salonsa, joissa hänen uljaat pelastajansa saavat metsästellä mielin määrin ilman, että on metsänvartijaa kysymässä, kenenkä nuoli on sarvaan kaatanut.»