»Vaiti te molemmat!» käski päällikkö, »ja sinä, juutalainen, mieti nyt, kuinka paljon voit antaa lunnaiksi. Tiedäthän sen sanomattanikin, että sinun kansasi on inhoittava kaikille kristityille, emmekä mekään tahdo tarpeettoman kauan kärsiä sinua täällä seurassamme. Ajattele siis, kuinka paljon voit tarjota, sillä aikaa minä kuulustelen toisenlaista vankia.»
»Otitteko te montakin Front-de-Boeufin miestä vangiksi?» kysyi Musta ritari.
»Ei niissä ollut ainuttakaan, jolta olisi kannattanut vaatia lunnaita», vastasi päällikkö. »Saimmehan muutamia konnia kiinni, mutta päästimme ne jälleen irti hakemaan itselleen toista isäntää. Me olimme muutenkin saaneet tarpeeksi sekä kostoa että saalista, ja kokonainen kimpullinen noita lurjuksia ei ole yhden äyrin arvoinen. Mutta se vanki, josta juuri mainitsin, on parempi saalis. Hän on pahuksen korea munkkikeikari, joka aikoi luultavasti vieraaksi kultalintunsa luokse, sen tahtoisin päättää hänen komeista vaatteistaan ja ratsunkin koristuksista. — Tuossapa se arvoisa hengellinen herra tuleekin hypähdellen kuin harakka.» Kaksi jousimiestä saattoi nyt sissipäällikön valtaistuimen eteen vanhan tuttavamme Jorvaulx'in Aymer-abotin.
[KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.]
— Urosten urho! Kuinka voipi
nyt itse Titus Lartius?
Marcius.
Kuin mies, mi tuomarina tuomitseepi
maanpakoon yhden, toisen kuolemaan,
vapauttaa tuon, tuot' uhkaa, tuota säälii.
Coriolanus.
Vangitun abotin rusoittavilla kasvoilla kuvastui yhdellä haavaa loukattua ylpeyttä, masennettua keikarimaisuutta ja ruumiillista pelkoa.