»Tämä asia», lausui abotti, »on luonteeltaan kahdenlainen. Sillä jos toiselta puolen teenkin hyvää, niin toiselta kannalta katsoen koituu se juutalaisen eduksi ja on siis vasten omaatuntoani. Mutta jos juutalainen suostuu auttamaan kirkkoa sillä, että antaa hiukan rahaa meidän makuukamarimme korjaamista varten, niin tahdon kuitenkin rikkoa omaatuntoani vastaan ja olla avullisena hänen tyttärensä takaisinsaamisessa.»
»Mitä siihen tulee, että lisättäisiin parikymmentä markkaa makuukamaria varten», vastasi sissipäällikkö, »... vaiti, Iisak, sanon minä ... tai pari hopeista kynttilänjalkaa alttarin koristukseksi, niin siinä emme rupea tinkimään.»
»No mutta, hyvä Dikkon-jousenjännittäjä...», yritti Iisak jälleen keskeyttää häntä.
»Hyvä juutalainen — hyvä luontokappale — hyvä maan mato!» tiuskaisi sissipäällikkö maltittomasti; »jos sinä vielä edelleen näin punnitset sydämessäsi halvan mammonasi ja tyttäresi hengen sekä kunnian painoa, niin minä vannon taivaan nimessä vieväni putipuhtaaksi jok'ainoan rovon, mitä sinulla on, ennenkuin kolme vuorokautta on kulunut.»
Iisak kutistui kokoon säikähdyksestä ja vaikeni.
»Ja minkä vakuuden saan kaikista näistä lupauksista?» kysyi abotti.
»Jos Iisakin asia tulee teidän avullanne onnelliseen päätökseen», vastasi sissipäällikkö, »niin pidän huolta, sen vannon Pyhän Hubertin kautta, että te saatte rahat häneltä hyvässä hopeassa. Ja jollei hän sitä tee, niin minä kuritan häntä semmoisella tavalla, että hän mieluummin soisi maksaneensa kaksikymmentä sen vertaa.»
»No hyvä siis, juutalainen», sanoi Aymer; »koska minun pitää sekaantua tähän asiaan, niin annapa kirjoitusneuvosi tänne — mutta maltas — ei, mieluummin kuin käyttäisin sinun kynääsi, paastoisin vuorokauden. Mistä nyt toinen kynä saataisiin?»
»Jos teidän hurskas omatuntonne ei salli juutalaisen kynän käyttämistä, niin kyllä minä hankin toisen», virkkoi sissipäällikkö. Näin sanoen hän jännitti jousensa ja tähtäsi nuolellansa heidän ylitsensä lentävään metsähanheen, ison parven etumaisinta, joka par'aikaa kiiti Holdernessin syrjäisille ja jylhille soille päin. Lintu kapsahti maahan, nuoli rinnassansa.
»Tuossa, abotti», sanoi päällikkö, »olisi vuosisadaksi kyllin kyniä kaikille Jorvaulx'in munkeille, jolleivät he ruvenne kirjoittamaan aikakirjoja.»