Keski-aika.
Tuomio-istuin, jonka edessä viatonta Rebekka-raukkaa oli tutkittava, oli asetettu dais'ille eli salin peränpuoleiselle korokkeelle, joka siihen aikaan oli tarkoitettu kunniasijaksi talon etevimmille asukkaille tai näiden vieraille. Korkeaselkäisellä tuolilla, vastapäätä syytetyn paikkaa, istui temppelin suurmestari, puettuna avaraan, monin poimuin alasvaluvaan valkeaan juhlapukuunsa; kädessä hän piti salavoimaista sauvaansa, jota koristi ritariston risti. Hänen edessänsä, vähän alempana, oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi kirjuria, molemmat temppeliritaristoon kuuluvia pappeja; heidän virkanaan oli merkitä kirjaan tämän päivän toimitukset. Näiden pappien mustat puvut, kaljuksi ajetut päälaet ja nöyrä ilme olivat silmiinpistävänä vastakohtana salissa olevien ritarien sotaiselle ilmeelle; heistä osa kuului tämän preceptorio-kartanon vakinaisiin asukkaihin, osa oli tullut vierailemaan suurmestarin seurassa. Preceptorit. joita oli neljä läsnä, istuivat matalammilla sijoilla ja vähän taempana kuin heidän päämiehensä. Ja vielä matalammilla raheilla, jotka oli asetettu saman verran taemmaksi preceptoreista kuin nämä suurmestarista, istuivat muut temppeliritarit, joilla ei ollut korkeampaa arvoa. Kaikkein perimmällä, mutta hekin kaikki dais'illa eli ylemmällä permannolla, seisoivat ritarien asemiehet, puettuina huonompiin valkeisiin viittoihin.
Kaikkien läsnäolevien kasvot kuvastivat mitä ankarinta vakavuutta. Mutta ritarien kasvoilta saattoi kuitenkin — sen juhlallisuuden rinnalla, joka hengelliseen säätyyn kuului ja jonka suurmestarin läsnäolo nyt erikoisesti aiheutti — havaita myös sotilaallisen rohkeata ilmettä.
Salin alempi ovenpuoli oli täynnä pertuskoilla asestettuja vartijoita sekä muuta kansaa, jota uteliaisuus oli kerännyt kokoon; sillä olihan tässä nyt samalla kertaa nähtävänä sekä temppeliritariston korkea-arvoisa suurmestari että myös kuuluisa juutalainen noita. Enin osa tätä halvempaa kansaa kuului, mikä minkin viran nojalla, temppeliritaristoon ja tunnettiin mustista puvuistaan. Mutta myöskin lähiseutujen talonpoikia oli päästetty sisään, sillä Beaumanoir piti kunnia-asiana, että hänen oikeudenistuntonsa mieltäkohottava toimitus olisi mahdollisimman julkinen. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät vieläkin laajenevan, kun hän tarkasteli paikalle kokoontunutta kansaa; ja koko hänen muotonsa sai majesteetillisemman ilmeen sen johdosta, että hänellä nyt oli niin tärkeä ja hänen mielestään niin ansiollinen työ tehtävänään. Päivän menot alkoivat virren veisuulla, ja siihen suurmestari itsekin otti osaa syvällä, taipuisalla äänellään, jota ei vanhuus vielä ollut voinut sortaa. Nuo juhlalliset sanat: Venite, exultemus Domino! (Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa), joita temppeliritarit tavallisesti veisasivat, ennenkuin ryntäsivät maallisten vihollisten kimppuun, oli Luukas Beaumanoir pitänyt sopivimpina tässäkin tilaisuudessa, kun loistava voitto, jommoiseksi hän sitä arveli, oli saatava pimeyden vallasta. Syvät, pitkät säveleet, kajahtaen sadan miehen suusta, jotka olivat harjaantuneet yhteiseen virrenveisuuseen, kohosivat salin lakea kohti ja vierivät sen kupulakea myöten, kohisten suloisesti ja samalla juhlallisesti kuin valtava koski.
Laulun vaiettua suurmestari antoi katseensa hitaasti kulkea ympäri salia ja huomasi, että eräs preceptorinistuimista oli tyhjä. Brian de Bois-Guilbert, jonka siinä tuli istua, oli noussut paikaltansa ja seisoi nyt lähellä temppeliritareille määrätyn penkin päätä. Toisella kädellään hän hiukan kohotti viittaansa, niin että se osaksi peitti hänen kasvonsa; toisella hän piti ristikahvaista miekkaansa, piirustaen sen nahkatupen kärjellä verkalleen tammista lattiaa.
»Onneton mies!» sanoi suurmestari luoden häneen säälivän katseen. »Näetkö, Konrad, kuinka kipeästi tämä pyhä toimitus koskee häneen. Semmoiseen kurjaan tilaan voi naisen sorea muoto, syvyyden ruhtinaan avulla, saattaa urhoollisen ja kaikkien kunnioittaman ritarin! —Näetkö, hän ei voi katsoa meihin; hän ei voi katsoa tyttöön! Ja kukapa tietääkään, missä tarkoituksessa kiusaajahenki pakottaa hänen kätensä piirtelemään tuommoisia taikaviivoja permantoon? Saattaa olla, että ne uhkaavat meidän onneamme ja henkeämme; mutta me syljemme pahalle hengelle vasten silmiä ja ylenkatsomme häntä. Semper leo percutiatur!»
Tämän kaiken hän lausui hiljaa uskotulle puhetoverilleen Konrad Mont-Fitchetille. Sitten suurmestari koroitti äänensä ja kääntyi kokoontuneen kansan puoleen.
»Korkea-arvoisat ja urhoolliset miehet ja ritarit, tämän pyhän säädyn preceptorit ja muut jäsenet, veljeni ja lapseni! — Niin myös tekin, jalosukuiset ja hurskaat asemiehet, jotka palvelette saadaksenne kerran kantaa tätä pyhää ristiä! — Ja niin myös tekin, kristityt veljeni kaikista säädyistä! — Tietäkää, että tämä kokous ei ole kutsuttu kokoon siitä syystä, ettei minulla yksinänikin olisi kyllin valtaa. Sillä minulle on, vaikka itsepuolestani olen mahdoton semmoiseen kunniaan, uskottu tämä sauva ja sen mukana täysi valta tutkia ja tuomita kaikkia asioita, jotka koskevat meidän pyhän veljeskuntamme etua. Laatiessansa meidän ritarillisen ja hengellisen veljeskuntamme säännöt määräsi Pyhä Bernhard yhdeksännessäkuudetta luvussa, että veljien kokoonkutsuminen neuvotteluun on riippuva suurmestarin tahdosta ja sanasta. Hän on siis minullekin, samoinkuin minua arvokkaammillekin isille, jotka ovat olleet edeltäjiäni tässä virassa antanut vallan päättää, missä tilaisuudessa sekä myös milloin ja missä paikassa koko veljeskuntamme tai vain osa siitä on kutsuttava neuvotteluun. Ja kaikissa tämmöisissä kokouksissa tulee minun, kuultuani veljien neuvot, tehdä päätös oman tahtoni mukaan. Mutta kun raateleva susi on karannut lammaslauman keskelle, niin pitäähän silloin paimen velvollisuutenaan kutsua kaikki kumppaninsa kokoon, jotta he löisivät jousilla ja lingoilla maahan päällekarkaajan, niinkuin myös lakimme yhä käskee, että jalopeura on lyötävä maahan. Tästä syystä olemme kutsuneet eteemme tämän juutalaisnaisen, Rebekan, Iisakin tyttären — naisen, joka on häpeällisesti kuuluisa loitsimisistaan ja noitakeinoistaan, joilla hän on kiihoittanut veriä ja pyörryttänyt aivoja, ei vain tavallisen halvan talonpojan, vaan ritarin — eikä edes tavallisen ritarin, vaan pyhän temppelin palvelukseen pyhitetyn ritarin — eikä vain tavallisen temppeliritarin, vaan jopa yhden säätymme preceptorin, miehen, joka on etevimpiä niin maineensa kuin myös virka-asemansa puolesta. Me itse, samoinkuin kaikki muutkin täällä läsnäolevat, mitä säätyä lienemmekin, tiedämme Brian de Bois-Guilbertin uskolliseksi ja kiivaaksi ristin soturiksi, joka käsivarrellaan on tehnyt monta urotyötä Pyhällä maalla ja puhdistanut pyhiä paikkoja saastutuksesta, huuhtoen niitä saastuttavien pakanain verellä. Eikä tämän veljemme viisaus ja ymmärrys suinkaan ole ollut vähemmän kuuluisa hänen veljiensä kesken kuin hänen urhoutensa ja sotataitonsa. Päinvastoin on moni ritareistamme, niin itä- kuin länsimaillakin, pitänyt Bois-Guilbertia semmoisena miehenä, joka kernaasti saattaisi tulla valituksi minun komentosauvani perijäksi, kun Jumala kerran armossaan katsoo hyväksi vapauttaa minut sen kuorman alta. Jos me nyt kuulisimme tämmöisen miehen, jota pidetään niin suuressa kunniassa ja joka todella ansaitsee niin suurta arvoa, äkkiä välittämättä vähääkään kunniastaan ja valastaan, säätyveljistään ja tulevaisuudentoiveistaan, ryhtyneen juutalaisen naikkosen seuraan, kulkeneen sen hepakon kumppanina syrjäisillä paikoilla, suojellen häntä oman henkensä uhalla, ja viimein himonsa vallassa tulleen niin sokeaksi ja riivatuksi, että on tuonut porttonsa tänne meidän omaan preceptorio-kartanoomme — niin mitä me voisimme sanoa muuta, kuin että paha henki on riivannut tuon kelpo ritarin tai että jokin turmiollinen taika on lumonnut hänet? — Jos voisimme uskoa asian laidan olevan toisin, niin älkää luulkokaan, että hänen korkea virkansa, urhoutensa, hyvä maineensa tai mikään muu maallinen syy estäisi meitä rankaisemasta häntä ja juurtajaksaen hävittämästä tätä pahaa, niinkuin Raamattu käskee: Auferte malum ex vobis (poistakaa paha itsestänne). Sillä tämä surkea juttu on täynnä kaikenlaisia inhoittavia rikoksia pyhää lakiamme vastaan: 1:ksi — hän on vaeltanut omaa tahtoansa myöten, vasten 33:tta lukua: Qvod nullus juxta propriam voluntatem incedat. — 2:ksi on hän pitänyt seuraa kirkonkirouksessa olevan ihmisen kanssa, vastoin 57:ttä lukua: Ut fratres non participent cum excommunicatis, josta syystä hän itsekin on Anathema Maranatha kirouksen alainen. — 3:ksi hän on ollut puheissa muukalaisen naisen kanssa, vastoin sääntöä: Ut fratres non conversantur cum extremis mulieribus. — 4:ksi hän ei ole karttanut, vaan päinvastoin, pelkäänpä, pyytänyt naiselta suuteloita, joiden kautta, niinkuin kuuluisan veljeskuntamme viimeinen sääntö sanoo: Ut fugiantur oscula (kartettakoon suuteloita), ristin soturit joutuvat paulaan. Näiden monenlaisten ja inhoittavien rikosten tähden Brian de Bois-Guilbert olisi erotettava ja hylättävä säädystämme, vaikka hän olisikin meidän oikea kätemme ja oikea silmämme.»
Hän vaikeni. Hiljainen humina kävi kokoontuneen kansan läpi. Muutamia nuorempia säädyn jäseniä oli hiukan naurattanut, kun sääntö: Ut fugiantur oscula tuli puheeksi, mutta hekin muuttuivat nyt vakaviksi ja odottivat pelolla suurmestarin päätöstä.
»Tämmöinen», lausui tämä, »ja näin ankara rangaistus olisi lakimme mukaan tuleva sille temppeliritarille, joka omavaltaisesti on rikkonut näitä säätynsä tärkeimpiä kieltoja vastaan. Mutta jos saatana taikakeinoilla ja loitsuilla on saanut valtaansa tämän ritarin, jonka oma syy siis olisi vain se, että hän liian rohkeasti on luonut silmänsä naisen kauneuteen, niin meidän tulee pikemmin sääliä kuin rangaista tätä hairahdusta. Ja määräten hänelle ainoastaan semmoisen kurituksen, joka huuhtoo hänestä synnin saastaisuuden, tulee meidän kääntää vihamme terävin kärki sitä saatanan kirottua välikappaletta vastaan, joka oli saattamaisillaan hänet perinpohjaiseen Jumalasta luopumiseen. — Astukaa siis esiin ja todistakaa, te, jotka olette nähneet näitä valitettavia tekoja, jotta me saamme tutkia niiden sisällyksen ja luonnon ja päättää, voiko tuon uskottoman naisen rankaiseminen tyydyttää oikeuttamme, vai täytyykö meidän myös, vertavuotavin sydämin, ryhtyä rangaistuskeinoihin omaa veljeämme vastaan.»