Kamarin oven lukko avautui ja sisään astuivat Konrad sekä preceptori Malvoisin, joiden kintereillä seurasi neljä mustakaapuista vartijaa, pertuskat kädessä.
»Kuule, sinä kirotun kansan tytär», virkkoi preceptori, »nouse ja seuraa meitä!»
»Mihin?» kysyi Rebekka, »ja mitä varten?»
»Tyttö», vastasi Konrad, »sinulla ei tässä ole kyselemistä; sinun tulee vain totella. Mutta voinhan kuitenkin ilmoittaa sinulle, että sinut viedään meidän pyhän ritaristomme suurmestarin eteen vastaamaan pahanteoistasi.»
»Kiitetty olkoon Aabrahamin Jumala!» sanoi Rebekka pannen kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen. »Tuomari, vaikka hän olisikin kansani vihollinen, on oleva minulle suojelija. Hyvin mielelläni seuraan teitä — sallikaa vain, että ensin peitän pääni hunnulla.»
He astuivat portaita alas hitain, juhlallisin askelin, kulkivat sitten pitkän käytävän kautta ja saapuivat viimein sen päässä olevasta kaksoisovesta suureen saliin, johon suurmestari oli asettunut oikeutta istumaan.
Tämän avaran suojan ovenpuoli oli täynnä alempiarvoisia aseellisia miehiä. Näiden muodostamain ryhmien halki Rebekka seuralaistensa, preceptorin ja Mont-Fitchetin sekä vartijainsa kanssa tunkihe suurella vaivalla ja saapui häntä varten määrätylle istuimelle. Kun hän astui tungoksen läpi, käsivarret ristissä ja pää kumarruksissa, niin työnnettiin hänelle paperilippunen, jonka hän melkein huomaamattansa otti vastaan ja piti kädessään, sen sisällystä tarkastamatta. Tämä todistus, että hänellä tässä peloittavassa kokouksessa kuitenkin oli joku ystävä, rohkaisi häntä niin, että hän kohotti päätään nähdäkseen, kenenkä eteen hänet oli nyt tuotu. Hänen edessään olevaa näkyä koetamme nyt seuraavassa luvussa kuvata.
[SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.]
Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
inehmon sydänt' itkein suremasta
inehmon suruja ja vaivoja.
Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
viattomankin ilon hymyilyn.
Mut kovin kaikist' oli se, mi julman
rautaisen valtikkansa kohotti
ja nimitti sen kädeks Jumalan.